Nukkui kuninkaantytär, nukkui, eikä herännytkään ennenkuin keskipäivällä. Keskipäivän kellonsoiton aikana hän avasi silmänsä — ja auta armias! — sokeaksi hän oli tulla häikäisevästä kimalluksesta!
Läävään hän oli nukahtanut, ja palatsissa hän heräsi! Oljille hän oli paneutunut maata ja silkkipatjoilla hän herääkin! Ja kun hän avasi silmänsä, kiiruhti kokonainen liuta neitosia hänen vuoteensa luokse kysymään: Mitä käskette, armollinen neiti?
He toivat hänelle hetikohta mitä kauneimpia vaatteita, jotka kimaltelivat hopeasta, kullasta ja timanteista, ja pukivat ne hänen yllensä. Sitten he veivät hänet toiseen huoneeseen. Siellä istui katetun pöydän ääressä kaunis, sorea nuorukainen. Hän rientää tyttöä vastaan, ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet pöytään.
Ja kaunis nuorukainen sanoi hänelle: — Istu vain pelkäämättä tänne, kaunis kuninkaantytär. Sinä omistat kaikki, mitä täällä näet. Sinun omasi olen minäkin, jos et halveksine minua. —
— Kuka ja mikä sinä sitten olet? — kysyi tyttö. Nuorukainen sanoi:
— Kerron sen myöhemmin sinulle, kaunis kuninkaantytär. Tule, mennään nyt puutarhaani —
Hän otti sievästi käsikynkästä kuninkaantytärtä, ja niin he menivät alas puutarhaan. Ja kun he siellä kävelevät, kallistuu tytön eteen viiniköynnös, jonka rypäleet sanovat: Poimi meitä, poimi meitä, kaunis kuninkaantytär!
— Tämä se on se haasteleva rypäle — sanoi nuorukainen.
He menevät edemmäs, ja eräästä omenapuusta pienet punaiset omenat hymyilevät hänelle niin kovin herttaisesti.
— Näetkös, tässä se on se hymyilevä omena — sanoi nuorukainen.