— Sinun unesi selitys merkitsee meille suurta iloa — virkkoi tietäjien esimies. — Unesi merkitsee, että Jumala antaa sinulle poikalapsen, joka isoksi kasvettuaan johdattaa magyarit Attilan maahan. —
Ihmiskielellä ei ole mahdollista tulkita Emesen ja hänen herransa iloa. Ja kansa iloitsi myös suuresti. Entäs kun tietäjien ennustus toteutuu, ja Emese saa kauniin, vahvan pojan! Vielä samana päivänä Elöd kutsutti kokoon kansan tietäjät antaakseen nimen pojalleen.
— Uni on ilmoittanut hänen syntymänsä, olkoon Almos [Alom = uni. Almos lausutaan: Aalmosh] hänen nimensä — sanoivat tietäjät.
Nimi miellytti sekä Elödiä että Emeseä. He kasvattivat suurella huolella ja rakkaudella Almosia. Ja vuosien vieriessä kasvoi Almos kauniiksi, uljaaksi sankariksi. Hänen viisautensa ja urheutensa maine meni kauas yli maan rajojen. Arkaluontoiset ja heikkouskoisetkin saivat rohkeutta ja Almosin kehoituksesta kaikki läksivät matkalle, vanhat ja nuoret, naiset ja lapset.
Mutta ennenkuin magyarit läksivät kotimaata itselleen valloittamaan, vannoivat seitsemän pääheimon johtajat Almosille uskollisuudenvalan. Valansa he vahvistivat verellänsä. He laskivat käsivarrestaan verta yhteiseen astiaan, tähän vereen he kastoivat miekkansa ja sillä tavalla he vannoivat, että niinkauan kuin Almosin heimossa on miespuolinen jälkeläinen, ei voi muuhun heimoon kuuluva tulla magyarien johtajaksi Myös Almos laski verta käsivarrestaan ja vannoi, että ne seitsemän päämiestä ja heidän jälkeläisensä jäävät kaikiksi ajoiksi johtoon.
— Näin vuotakoon sen veri, joka rikkoo valansa — sanoi Almos punaisen verensä pulputessa.
— Näin vuotakoon — sanoivat siihen päämiehetkin
Maa järisi, puut huojuivat magyarien matkan varrella. Miehet matkasivat hevosten selässä ja jalkaisin, naiset ja lapset härkävaunuissa. Metsästä arolle, arolta metsään, yli vuorien ja laaksojen ennen kulkemattomia teitä vyöryi yhä eteenpäin isänmaatansa etsivien magyarien tulva, lakaisten tieltään kaiken, mikä ei väistynyt. Väliin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko työntääkseen heidät takaisin, mutta se saikin katkerasti katua tekoansa. Missä heitä isänmaanhankinta-matkallaan pidätettiin, siellä he eivät jättäneet kiveä kiven päälle.
Mutta vuodet vierivät, eivätkä he voineet löytää Attilan maata. Monet heistä kuolivat vieraalla maalla. Nuorena, kukkeimmillaan ollessaan läksi Almoskin matkalle, ja katso, nyt hän oli jo vanha mies ja heikko. Usein virkkoi hän pojalleen, Arpádille [lausutaan: Aarpaadille], joka oli pitkän vaelluksen aikana kehittynyt uljaaksi nuorukaiseksi: — Mielelläni laskeutuisin hautaan, poikani, kunhan vain saisin nähdä edes vilahdukselta Attilan maan, kunhan vain saisin viedä kansani perille asti.
Kerran he jo löysivät sellaisen maan, joka oli Attilan maan kaltainen. Multa oli musta, vesi makea ja nurmi kuin vihreä silkki ikään. Loppumattomia tasankoja halkaisivat suuret virrat ja reunustivat metsäiset kukkulat. Jo he aikoivatkin siihen paikkaan pysähtyä. Mutta pianpa heidän teltanpystyttämispuuhansa keskeytyivät, sillä taivas ja maa musteni yläilmoista laskeutuvista haukkalaumoista. Ne laskeutuivat nautalaumojen päälle, ja hakkasivat, noukkivat eläimiä kauheasti kirkuen ja kiljuen ikäänkuin olisivat sanoneet: eteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole teidän paikkanne. Sehän niiden tarkoitus olikin. Niin tietäjät selittivät, jotka ymmärsivät lintujen kieltä.