— Tulkaa mukaani — sanoi Csaba — minä opastan teidät isäni maahan. Se on kaunein paikka maailmassa. —
— Uskomme kertomuksesi joka sanan — vastasivat heimon vanhimmat. — Lähtisimmekin kanssasi, Attilan poika, isäsi maahan, jos et olisi tappanut omaa veljeäsi. Mutta tuo maa on nyt vielä veljenverestä punainen. Itse sanoit, että hunnit ovat jakaantuneet kahteen puolueeseen, veli on vuodattanut veljen verta. Ei maa ime itseensä veljen verta niin pian. Emme mene kanssasi, Csaba. Odotamme hiukan ajan kulkua. Pidämme muistissa isäsi maata. Jos emme itse näkisikään sitä, niin voivat poikamme ja jälkeläisemme nähdä sen. Magyarilaisten jumala on monta ihmeellistä asiaa ilmoittanut meille. Me luotamme häneen: hän on meille tai meidän jälkeläisillemme ilmoittava, onko meidän lähdettävä Attilan maahan —
Suuri, raskas suru laskeutui Csaban, kuninkaanpojan, sydämmelle. Hän suri yöllä, suri päivällä. Miksi hän tulikaan takaisin! Miksi hän olikaan jättänyt sen kolmituhantisen hunnijoukon sinne vihollisnaapurien saaliiksi! Tullessaan skyyttiläisten maahan kääntyi hän kolme kertaa takaisin: ensiksi maanjäristys, sitten veden paisuminen ja kolmannella kerralla tuulen pauhina toi viestin székelyläisten vaaraan joutumisesta. Joka kerta lyötiin vihollinen. Jos hän silloin olisi tietänyt, että magyarit eivät seuraa häntä — silloin hän ei olisi jättänyt sinne sitä kourallista joukkoa — He tuhoutuvat sinne — murehti itsekseen Csaba.
Csaba raukka! Ei hän saanut enää koskaan nähdä isänsä maata. Yhden ainoan kerran kumminkin — toisesta maailmasta. Sinne oli vienyt viestin Saturnustähti, että székelyit olivat vaarassa. Kirkkaasta taivaasta hän riensi joukkoineen takaisin Attilan maahan, auttaakseen székelyläisiä vielä kerran. Hän pelastikin heidät. Ja sitten hän nousi takaisin tähtikirkkaalle taivaanlaelle urhojensa kera. Kimalteleva valkoinen tie syntyi ratsujen jalkojen jäljistä. Te näette sen tähtikirkkaina iltoina: se on "sotajoukkojen tie".
Aika kului, vuosi tuli vanhan tilalle — magyarit eivät liikahtaneet skyyttiläisten maasta. Mutta vuosien näin vieriessä lisääntyivät lisääntymistään Hunorin ja Magyarin jälkeläiset. Vuosi vuodelta kävi maa yhä ahtaammaksi. Vanhat alkoivat neuvotella ja nuoret liikahdella. Isältä pojalle oli jäänyt muisto Csabasta ja hänen ylistävistä, kauniista, Attilan maata koskevista kertomuksistaan.
— Me menemme nyt sinne ja otamme sen takaisin, omistakoon sen kuka tahansa — sanoivat nuoret niinkuin yhdestä suusta.
Koko maa kuhisi, vanhat, nuoret, kaikki olivat valmiit lähtemään Attilan maahan. Vuoret ja laaksot kaikuivat innostuneista puheista: otamme takaisin Attilan maan! Suusta suuhun kulkivat Csaban sanat hyljätystä maasta: sen multa on musta, sen vesi makea, sen vihreä nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Riemuitsi joka sielu — yksin Elöd [lausutaan: Älööd] oli murheellinen. Elöd ja hänen vaimonsa Emese [lausutaan: Ämäshä]. Elöd, Attilan pojanpoika, oli ensimäisiä miehiä skyyttiläisten maassa. Hän oli urhoista urhein ja viisaista viisain. Suuri suru painoi hänen sydäntään — hänellä ei ollut lasta. Olisihan voinut tyytyä siihen sentään, ettei hän pääsisi näkemään Attilan maata, jos vain liha hänen lihastaan johtaisi magyarit heidän uuteen kotimaahansa.
Tätä hän murehti vaimoineen yötä ja päivää. — Katso — sanoi Emese — maan madollakin on lapsensa, minua vain ei Jumala armahda. — Yhtä vain Emese rukoili illalla maata pannessaan, aamulla noustessaan — poikaa, joka astuisi isänsä tilalle.
Vihdoin Jumala kuuli Emesen rukouksen. Hän näki eräänä yönä ihmeellisen unen. Hän näki Attilan poikinensa kiitävän siivellisten orhien selässä skyyttiläisten maan halki. Ja heidän jäljessä hunnisankarit. Attilan kädessä liehui lippu. Lipussa Turul-lintu, ihmelintu, räpyttelee siipiänsä, lähtee äkkiä lentoon lipusta ja laskeutuu suoraan hänen syliinsä, laskee päänsä hänen povelleen ja nukahtaa siihen. Ja kuulkaa tätä ihmeellistä unta: Emesen povi avautuu ja siitä puro pulpahtaa esille. Puro kasvaa, kasvaa, paisuu suureksi virraksi ja vierii maan läpi, tunkeutuu läpi metsien ja vuorien, yli maan rajojen ja virtaa eteenpäin yli koko maailman.
Tämä on tosiaankin ihmeellinen uni! Kukahan sen taitoi selittää? Heti kutsuttiin tietäjät kokoon sitä selittämään. Tietäjät kokoontuivat ja neuvottelivat seitsemän päivää ja seitsemän yötä yhtämittaa, ja heidän ennustuksensa riemastuttivat Elödin ja Emesen sydäntä sekä aiheuttivat suuren ilon nuorten sekä vanhojen, koko kansan keskuudessa.