Jankó sivalsi hopeaoritta peräpakaroille, heti se hyppäsi ylös kaivosta, antoi Jankólle päitsensä ja sanoi:
— Hoida hyvin näitä päitsiä, ja jos tarvitset minua, niin pudista vain niitä. Teetä hoviräätälillä itsellesi hopeapuku, mutta sellainen, joka mahtuu pähkinänkuoreen, ja pistä pähkinä minun korvaani. —
Jankó teki niinkuin ori neuvoi. Sitten hän vilkaisi sikolättiin ja sieltäkin löytyi sata sikaa ynnä sikopaimen ja nekin olivat kuninkaan omia. Hän päästi ulos nämäkin siat; sikopaimenelle hän käski mitata ammeellisen hopearahoja, ja päästi hänet sitten menemään, minne nokka näyttää.
Itse hän ajoi nuo sata sikaa metsään ja ajoi illalla kotiin kolmesataa sikaa.
Kuningas seisoi tälläkin kertaa portilla, odotellen Jankóta. Hän laski siat yksitellen, ja oli ihan haljeta ihmetyksestä, kun hän laskikin kolmesataa sikaa kahdensadan sijasta.
— No, Jankó — sanoi kuningas — ei minulla ole ikinä ollut tämmöistä sikopaimenta; minä lupaan sinun illastaa päällikköjeni kanssa. —
— En minä syö kenenkään kanssa — sanoi Jankó — antakaa minun ruokani erikseen. —
No hyvä niinkin, hän sai erikseen illallisensa. Mutta kun hän juuri oli syömässä, hiipi keskimäinen kuninkaantytär hänen luokseen ja pyysi:
— Anna, Jankó, minulle tuo hopeakukkavihko. —
— En minä — vastasi Jankó — hankkikaa itse itsellenne, jos mieli tekee. —