Mutta tyttö pyysi ja rukoili siksi, kunnes Jankó sittenkin antoi sen hänelle.
Seuraavana aamuna, kun Jankó päästi siat ulos, kielsi kuningas häntä menemästä hopeametsään. Vaikka kielsikin, niin Jankó kumminkin läksi ja vei siat suoraan hopeametsään. Siellä hän laski ne menemään, istahti hopeapuun alle, kaivoi esille silavansa, laittoi tulen ja rupesi silavaansa paistamaan.
Jopa tulee neljätoistapäinen lohikäärme ja huutaa vihaisesti.
— Kuinka sinä uskallat kulkea minun metsässäni? Nyt paikalla päiväsi päättyvät! —
Kehoittihan Jankó tätäkin ystävällisin sanoin tulemaan tulen ääreen silavaa paistamaan hänen seurassaan, mutta lohikäärme siitä vain yltyi yhä äreämmäksi ja karkasi Jankón kimppuun:
— Sinä senkin ryökäle, minäkös tässä vielä sinun kanssasi silavaa paistamaan! —
Mutta sen enempää se ei virkannutkaan, sillä samassa Jankó huitasi kepillänsä niin, että lohikäärmeen kaikki neljätoista päätä lensivät maahan. Hän tarkasti päitä, löytyisikö niistäkin jotakin. Löytyi kuin löytyikin hopea-avain.
— Tämä on varmaankin hopealinnan avain — arveli Jankó, ja lähti hopealinnaa hakemaan. Hetken harhailtuaan hän löysikin hopealinnan. Hän koetteli avainta: se sopikin porttiin. Jankó astui sisään, kulki kaikki huoneet läpi ja löysi eräältä pöydältä hopeakukkavihon. Sen hän kiinnitti hattuunsa ja meni ulos pihalle. Täälläkin oli keskellä pihaa kaivo. Hän katsoo siihen: siinä riippuu hopeaori, pää alaspäin.
Hopeaori rupesi myös puhumaan:
— Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni! Sivalla minua keveästi kepilläsi, et kadu tekoasi. —