— Kiitos siitä, Jankó, että vapautit minut, ota tässä minun päitseni, pane ne talteen, ja jos joskus tarvitset minua, niin pudista niitä vain. Mutta elä vielä lähde täältä, käske hoviräätälin ensin laittaa tinapuku, sellainen, joka mahtuu pähkinään, ja pistä sitten tämä minun korvaani. —
Jankó teetti heti tinapuvun, pani pähkinään, ja pähkinän oriin korvaan. Sitten hän vei hevosen talliin. Sen tehtyään hän käyskentelee taas pihalla, joutuu sikolättiin. Siellä oli sata sikaa kuninkaan entisen sikopaimenen keralla. Seitsenpäinen lohikäärme oli sulkenut ne sinne. Hän vapautti sekä sikopaimenen että siat ja meni linnaan, jossa punnitutti sikopaimenelle ammeellisen tinarahoja ja sanoi:
— Lähde nyt, veliseni, minne nokkasi näyttää. —
Iloisena tämä vanha sikopaimen lähtikin. Jankó ajoi sitten nuo sata sikaa metsään niitten entisten sikojen lisäksi, ja ajoi sitten metsästä linnaan kaksisataa sikaa. Kuningas seisoi portilla, Jankóta odotellen, ja laski siat nähdäksensä, eikö niistä yhtään puuttunut.
Eihän niistä toki puuttunut, päinvastoin, kaksisataa oli sadan sijasta. Kuningas iloitsi tästä kovasti ja sanoi iloissaan Jankólle:
— No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illallista yhdessä palvelijoitteni kanssa. —
— En minä syö kenenkään kanssa — vastasi Jankó — antakaa vain minun illalliseni erikseen.
No hyvä niinkin, annettiin erikseen illallista hänelle. Mutta vanhin kuninkaantytär huomasi tinakukkavihon, hiipi Jankón luokse ja pyysi kauniisti:
— Jankó, anna minulle tuo tinakukkavihko. —
— Enkä anna — vastasi Jankó — hankkikaa itse itsellenne. —