Muutaman vuoden kuluttua, sai Vaaranen koko seurakunnan mielisyyden ja Juha P:n tyttären vaimoksensa, sillä "kelvollisuus on puolustusta parempi."
IHMINEN PÄÄTTÄÄ, JUMALA SÄÄTÄÄ.
Erään seurakunnan, ulkonäöltään joksikin vanha, lukkari seisoi vielä yksinänsä kirkon portissa, kun kaksi nuorukaista kirkkotarhalla häntä lähestyi.
Toinen oli kuusitoista-vuotinen, orpo nuorukainen, joka kevän ja suven oli viettänyt pitäjän suurimmassa herras-talossa rikkaan sukulaisensa luona, ensimäiseen ripillä käymiseen valmistuaksensa; toinen, kuusitoista-vuotinen tyttö, sen rikkaan sukulaisen tytär.
Josefina oli lempeä, valkea-tukkainen ja sini-silmäinen tyttö, kaikilta rakastettu, iloinen kun leivonen, verevä kun tuulen puuska keväällä, eikä vielä ollut koettanut elämästä muuta kun sen ihanuutta ja suloisuutta. Tulevaisuus hänelle loisti taivaan-kaaren kirkkaalla värillä; hän oli myöskin isänsä ainoa perijä.
Oskari, niin nimitettiin nuorukainen, aikoi upsieriksi. Hän oli vapa-sukuinen, vaan varatoin. Hän oli kasvatettu Josefinan isältä, jolle hän oli kaukainen heimolainen.
Sillä ihanalla ajalla, jonka yhdessä viettivät, osittain kotona, osittain pappilassa, olivat molempain sydämet au'enneet pyhimmille tunnoille, he olivat yhdessä, lempi-sydämelliseltä opettajalta johdatettuna, siihen varmaan tietoon tulleet, että Jumala on rakkaus. Kumpikaan ei lukenut viaksi Hänelle, kun toinen toisessansa luulivat koitteen Hänen rakkaudestansa havaitsevansa. He eivät tehneet selkoa tunnoistansa, vaan antausivat onnellisina niihin. He olivat kaksi orjan-tappuraa yhdellä varrella, jotka yht'aikaisesti olivat puhjenneet, jotka toinen toistensa hajun hengittivät ja riemulla auringon säteissä hohtivat. He iloitsivat nykyisestä ja näkivät tulevaisuuden ihan suloisena. Josefinan isä joka oli leski mies, suositteli Oskaria kaikin tavoin ja olikin kerran sanonut: "sovittepa toinen toisellenne."
Vanhan lukkarin ryppyiset kasvot heidän tullessa valaistiin siltä tyytyväisyydeltä, jonka aina tunnemme nuorukaisia onnellisina nähdessämme. Tämä vanhus paljasti päätänsä ja tervehti valkea-tukkaista ryökkinää ja musta silmäistä nuorukaista.
"Tulette aivan varhain!" sanoi lukkari, "vielä ei kukaan ole tullut."
"Parempi varhain Jumalan huoneesen tulla," vastasi Josefina kauniilla hymyllänsä, "kun myöhään."