Lasten ylös noustua ja liikutetuilla sydämmillansä hyvästi-jättö-tervehyksen saatua, otti Oskari Josefinan käden ja saatti häntä paikallensa kirkko-penkkiin.
"Nyt ei mikään meitä eroita," kuiskutti Oskari, "paitsi hauta."
"Myös sekin on meitä yhdistävä," vastasi Josefina.
Jumalan palvelluksen lopettua, menivät yhdessä ulos ja matkustivat kotiin samoissa vaunuissa; tie kartanoon kävi ison, melkein jylhän honka-metsän läpitse, joka kohoitikse pimeänä tien molemmin puolin. Tien reunat sammaloitununna, täynnä pensastoita ja kiviä, kuvailivat oloa maan päällä; mutta heidän päänsä ylitse loisti puu-latvain läpitse sinertävän ja sydän-kesän selkeä taivas, osoittavana heidän tiensä täällä.
He eivät koskaan vielä eläissänsä olleet nähneet niin ihanata juhannuksen päivää; maa oli pukeunut morsian-pukuunsa, ilma hengitti pelkkää rakkautta ja aurinko loisti heille kultaisena kalkkina taivaalta.
Kaikkein kirkosta mentyä, sanoi virkaa-toimittava pappi, yksinään vanhan lukkarin kanssa jätettynä: "lapsien alttarilta tullessa soititte väärin viimeisen värsyn; sekoititte nuotin 324:nen kansa, jota käytetään vihkimisessä."
"Soitinko?" kysyi lukkari tyytyväisellä hymyllä. "Sormeni silloin mieluisemmin tottelivat mieltäni, kun nuotti kirjaa."
"Se ei saa tapahtua toisten!"
Lukkari ei vastannut mitään, mutta kirkon jättäessänsä lauloi hän yksin kirkko-tarhalla viimeisen värsyn 324:stä virrestä.
"Tein, mitä tein," mutisi hän, "mutta jos eräät nuorukaiset, jotka toinen toistansa rakastavat, tulevat onnellisiksi, niin tottakin nämät tulevat."