Oskari lähti H:n kaupunkiin tieteistämisiänsä sotatieteessä lisämään ja antausi tykistöön; ainoastaan kerran vuodessa suvella pääsi hän Josefinan luokse, sillä hänen isänsä maa-kartano oli kolme-kymmentä penikulmaa kaupunnista; mutta ne lyhyt yhteen-tulot olivat sitä iloisemmat, nuorukaiset kasvoivat ymmärryksessä ja rakkautensakin eneni vuosi vuodelta. Tämä pitkä taipale heidän välillänsä muulla ajalla ei vaikuttanut paljon, sillä vaihettelivat kirjeitä joka viikko, ajatuksensa etsivät toinen toistansa joka päivä ja joka yö toisistansa näkivät unta.
Viisi vuotta oli kulunut ilman pilveä rakkautensa taivaalla. Molemmat olivat sivistyneet eri haaralla, Oskari isä-maisessä ja miehuutta ja jaloutta vaativassa sota-tiedossansa, Josefina soittanossa ja muissa harjoituksissa.
"Saanko elää," oli Oskari kirjoittanut hänelle, "niin ovat suloiset sävelesi, samoinkun ennen Kreikalaisten sotajoukossa huilun sävelet kiihdyttivät urhollisuuteen, synnyttävät jaloja tuntoja minussa; kaadunko kerran, niin samat sävelet sinua lohduttavat."
Josefina vastasi: "Saatko elää, niin minä elän ainoastaan sinun tähtesi; kuoletko, niin minäkin kuolen kerallesi."
Äkisti kuitenkin toivonsa pimeni, Josefinan isä kuoli, ja silloin havaittiin häntä hävinneeksi. Talonsa täytyi myytää velkojen maksamiseksi. Josefina ei saanut periä mitään, vaan täytyi kiitollisuudella vastaan-ottaa alhaisen paikan, puolin seuraksi, puolin apulaiseksi, kaukaisen sukulaisen huoneessa lähellä H:n kaupunkia.
"Elä murehdi!" kirjoitti Oskari, "rakkaudessamme meillä vielä on rikkautta, onnettomuus on meitä lähestyttänyt toinen toiseen, rakkauteni on toisen verran vahvempi, koska tulen turvaksesi. Kuitenkin täytyy meidän muutamaksi vuodeksi lykätä naimisemme, siksi kuu saan korotuksen ja paremman palkan."
"Kiitoksia," vastasi Josefina, "minä tunnen samaa, kun sinäkin, minä rakastaisin sinua kahdenkertaisesti, jos olisi mahdollista enemmän rakastaa kun rakastan, ja lisäksi tulee minun kiittää sinua kaikesta. Minä en ole hätäinen, koska minulla on sydämesi."
Pian sai Oskari sanoman Josefinan tulemisesta uudelle paikallensa ja kiiruhti häntä kohtaamaan. Josefinan uusi suojelia oli neljänkymmenen vuotinen majori, armossa virastansa erotettu ja kuoleman kautta vapautettu juonikkaasta "armostansa;" hän oli sitte leski-miehenä oleskellut maa-ilmassa ja sen ilo-maljan tyhjentänyt pohjaan. Emäntänä huoneessansa oli sisarensa, kolmenkymmenen vuotinen kauneus, rikas leski, joka sanoi kyllästyneensä maailmaan ja nyt antauneensa veljensä hoitajaksi.
Josefinaa kohtelivat alussa hyvin molemmat sukulaisensa, vähän tylysti nuori leski, mutta rakkaammin majori, joka tuntikse vast'-uudesta nuoreksi nähdessänsä sen viattoman, suoran ja kuitenkin niin sivistyneen tytön.
Oskari kävi kerran tervehtimässä ja tapasi majorin ja molemmat naiset istuskellen yhdessä majassa. Nuorukaiset tulivat niin liikutetuiksi nähdessänsä toinen toisensa, muistain entisiä parempia aikoja ja niitä esteitä, jotka nyt olivat nousneet heidän yhdistystänsä vastaan, että vuodattivat kyyneleitä.