Oskarilla ei ollut aikaa viipymään kun yhden päivän, mutta hyvästi jättäessä hymyilivät taas yhtä onnellisina kuu ennenkin, rakkaudessa ja toivossa.
Hänen lähdettyänsä oli majori yksin sisarensa kanssa joka sanoi: "Nuot hullut lapset rakastavat toinen toistansa."
"Minä en pane sitä miksikään ihmeeksi pojan puolesta," sanoi majori vääntäen viiksiänsä.
"Tyttöä minä vähemmin ihmettelen," arveli sisar.
"Vai niin! sinä rakastat poikaa!"
"Ja sinä tyttöä! mutta mitä siitä on tuleva? Ei kummallakaan ole mitään, ja rakkaus rahatta on kun päivän paiste sateella, se polttaa eloa antamatta. Meidän sukulaisina ollessa, on velvollisuutemme poistaa tuo lapsellisuus ja kääntää heidän mielensä parempaan. Oskari on hakeva itsellensä rikkaan morsiamen, Josefinan taas pitää saaman vapaan miehen ja saa tyytyä vanhempaankin."
"Etkös luule hänen sopivan minulle?" kysyi majori hymyillen.
"Vai niin! oletkos jo suuttunut minuun, emäntänäsi?"
"Päin vastoin; mutta jos oikein arvelen, niin sinullakin on tuumia muutokseen. Iskit koko päivän tulta silmistäsi sen raukan tykki-miehen päälle. Tiedätkös se tuli on vaarallinen."
"Hän oli niin vaipunut niitten sinisten silmäin katsomiseen, ettei hän lahjoittanut minulle silmäystäkään, ja oli kyllä sivistymätöin kutsumaan minua 'tädiksi.'"