Lähestyen Oskaria sukulaisen ystävällisyydellä ja laskein kalliista kivistä välkkyvän kätensä olallensa sanoi hän:
"Tarvitsen, näethän ystäväni, kysyä neuvoa kauneuden-tunnoltasi."
"Tarvitsetteko neuvoa siinä kohtalossa? Kenelläkään ei ole parempaa kauneuden-tuntoa, kun teillä. Joka kerrankin vaan on teidän nähnyt havaitsee sen kohta."
"Itse puolestani en sitä tarvitsisi; vaan nyt on aikomukseni ostaa Josefinalle muutamia kalliita kapineita, ja tiedän sinun, ollessasi hänen vanha tuttunsa, tuntevan hänen mielensä, jonka tahtoisin sinun ilmoittamaan minulle. Minä ja veljeni suomme hänelle kaikkea hyvää."
"Ah, kuinka hyvä olette! kuinka kiitollinen minä olen kaikesta, kun tahdotte tehdä Josefinalle! Kuinka ilahuttavaa on kuulla Josefinan olevan teille ja majorille mieluinen! Hän tosin ansaitseekin hyvyytenne!"
"Aivan totta; hän on ei ainoastaan kaunis, vaan ymmärtäväinenkin tyttö.
Veljeni on sentähden päättänyt naida hänen."
Oskari luuli kuulleensa väärin ja katseli hämmästyneenä sitä nuorta leskeä, joka ihastuttavimmilla silmäyksillänsä katseli häntä.
"Meidän tulee siis yhdessä neuvoin ostaa sulhaisen lahjoja. Käykäämme siis ensin kultasepän luokse tilaamaan hopeisia puentoon kuuluvia kapineita."
"Suokaat anteeksi, tätini, kuulinko oikein, onko majori kosinut
Josefinaa?"
"On ystäväni!" vastasi tämä, mistäkään tiätävänänsä olevinaan, "sehän ei mahdakkaan sinua kummastuttaa. He sopivat toinen toisellensa ja veljeni tahtoo tehdä hänen onnelliseksi."