"Mutta Josefina on kihlattu morsiameni."
"Kah! semmoinen lapsellisuus! Tuleeko se mihinkään kysymykseen?
Lasketpa leikkiä maan."
"Olemme luvanneet uskomme toinen toisellemme ikuisesti jo viisi vuotta sitten."
"Semmoiset lapset! Pieni nuoruuden taipumus, jolla oli toivona ajan sisällä vähän enemmäksi tulla, niinkau'an kun isänsä eli ja luultiin rikkaaksi. Mutta nyt ei se mahda tulla kysymykseenkään. Josefina on sinua ymmärtäväisempi, hyvä-tahtoisuutensa ei katso omaa etuansa, hän vaan toivoo hartaasti sinun tekevän paremman naimis-kaupan."
"Onko hän jo suostunut?"
"On häntä! Mikäpä toivo hänelle olisi tullut tulevissa ajoissa kanssasi? Sinä olet myöskin aivan nuori hänelle, etkä taida häntä naida ennen vähintäkin katteiniksi päästyäsi, ja siihen mahtanee olla pitkä odottaa. Hän suostuu kiitollisuudella veljeni tarjoukseen. Hän on ymmärtäväinen".
"Suokaat anteeksi, mutta en taida millään tavoin olla tässä tilassa, jollette itse sitä sanoisi, niin sanoisin sitä valheeksi."
"Rakastatkos siis niin Josefinaa?"
"Kaikesta sydämestäni, kun omaa henkeäni. En taida hänettä ajatella jotakuta iloa tulevaisuudessa."
"Jos oikein häntä rakastat, niin älä ole hänen onneansa vastaan, jonka hän yhdistettynä veljeni kanssa ennättää. Rakastatkos häntä, niin älä saata häntä niihin suuriin puutteihin ja nöyrytyksiin, jotka lankeisivat osaksensa; ensin vanhentua pitkässä odotuksessa ja sitten elää köyhyydessä; sillä se on selvä, jos onnistuisit estää veljeni naimista, niin ei hän myöskään kau'emmin sinua auttaisi, vaan velkaantuisit elääksesi. Nyt olet sinä nuori, sinulla on kaunis muoto, ha'e sinäkin rikas morsian, ketäs vaan kosit, niin suostumuksen saat."