Viikon aikaa herasyöningi näytti olevan erinomaisen hyvän kodostansa.
Joka päivä kävi vieraita, ja kerta hypättiinki.
Alberti kuuli Selmalla olevan kauniin äänen, ja moittimatta soittelevan ja laulavan, vaan samalla suru-mielisyydellä kun ennenkin.
Isänsä näytteli kauneita hänen kuvailemiansa maanpaikan-kuvauksia.
Etenkin pilviä kuvaili hän luonnollisesti ja rikkaalla muodostamisella.
Alberti hyppäsi hänen kanssansa pidoissa, ja hän antoi kulettaa itsiänsä niin keveästi, kun olisi ollut ilmasta. Vaan se surullinen muoto ei koskaan kadonnut kasvoiltansa. Salainen murhe kalvoi häntä nähtävästi.
Isä ei suinkaan ollut kortti-mies, niinkuin Alberti oli luullut; kortin-lyömistä ei kysytty huoneessa, jossa parempia huvituksia ymmärrettiin asettaa.
Alberti rakastui päivä päivältä aina enemmän ja enemmän; vaan hän luulotti viipyvänsä talossa ainoastaan tutkimassa syytä Selman murheesen. Vaan hän havaitsi, ettei saisi tietoa hänen salaisuudestansa, eikä olisi valtaa häntä pelastamaan, ellei voittaisi hänen sydäntänsä. Hän koki sentähden saada häntä puhutella yksinäisyydessä, vaan eipä onnistunut ensi-viikolla, sillä hän vältti häntä. Viimein menivät vieraat matkaansa; herasyöningi matkusti pois eräänä aamuna; täti Gunild askaroitsi ulkona. Selma oli yksinänsä huoneessa ja kuului soittelevan surullisesti. Alberti meni huoneesen luoksensa. Selma soitti lakkaamatta, eikä ollut häntä näkevänänsä.
"Ilma en niin kaunis, ettekö tahtoisi kanssani käyskellä puistossa?" kysyi Alberti.
"Kiitoksia!" sanoi hän hetken aian perästä ja nousi ylös vakavalla käytöksellä, juuri kun olisi jotain päättänyt.
Tarjoen kätensä Selmalle, kulkivat he korkeaan pyökki-metsään ja vähän äänettä siellä kuljeskeltuansa, sanoi Alberti:
"Nähtyäni teidät ensi kerran, luulin sen löytäneeni, jota kau'an olen hakenut, ja ehkä en ole teitä tuntenut kau'emman aikaa, kun viikon-päivät, olen kuitenkin vakuutettu, että olen oikein luullut. Tilani on onnekseni semmoinen, että vapaasti osaan pyytää rakastetun vaimon; sanokaat! saanko teitä rakastaa!?"