"Lähtekäät huomenna, mitäkään kanssani puhumatta."
"Se on varsin mahdotointa! Olen jo liian syvältä katsonut silmiinne, havaitaakseni sitä koittavaa tulevaisuutta, josta en taida luopua. Selmaseni, minä rakastan sinua sydämestäni, enkä taida lupausta saamatta sinua jättää."
Kau'an koetti hän puheliaisuudellansa häntä liikuttaa; vaan Selma vastasi ainoastaan: "älkäät ajatelko päälleni; lähtekäät huomena ja unohtakaat minua."
"Oletteko jo antanut sydämenne jollekin toiselle?"
"En!" vastasi Selma huokaten ja katsahti ylös Albertin silmiin silmäyksellä, joka saatti hänen värisemään autuallisuudesta. Hän notkisti polviansa keskellä tietä, katsahti Selmaan liikuttavasti ja sanoi: "Minä en mene tästä paikasta ennen täydellistä selitystä saatuani!"
Selma hyrähti itkemään niin ankarasti, ettei Alberti raskinut enemmin häntä kiusata, vaan nousi ylös ja tarjosi hänelle kätensä.
"Ennenkun tuskanne kysymyksilläni enennän, tahdon olla vaiti."
"Kiitoksia, puhelkaamme jostakin toisesta asiasta!"
Alberti arveli toisten paremmin onnistuvansa, jos hän nyt myöntäisi.
"Näyttääkseni toden mukaan tahtovani poistaa surunne," sanoi hän, "niin lähden huomena, kosk'en näe toista keinoa."