"Kaikkiin rukouksiini vastasi hän vaan: lähtekäät! lähtekäät! älkäätkä enään muistakaat minua."
"Senpä teki ainoastaan sinua kiihoittaaksensa. Heitä hän kokonaan mielestäsi!"
Ystävät erosivat, vaan unhoittaa Selmaa, oli Albertille mahdotointa. Hän luuli nyt ymmärtävänsä hänen murheensa. Hän oli vakuutettu Selman viattomuudesta, että oli antanut viekotella itseänsä tyttärellisestä kuuliaisuudestansa isäänsä tottelemaan; ettei hän seitsemänätoista vuotisena ymmärtänyt mitä tuumittiin, ettei hän rakastanut ketään kosioistansa, mutta myöskään ei ollut naimista vastaan hyvän nuoren miehen kanssa, että hän viimein havaitsi tilansa häpeällisyyden ja kukaties nyt vasta rakasti ensikerran. Hän oli murhettinut täytyessänsä häntä ihastuttaa, koska näki hänen kanssansa käyvän samoin kun toistenkin.
Vaan kuinka surkuteltava ja onnetoin hän oli! Eikö hän ansainnut autettaa? Hän olihan noiduttu ruhtinatar lohikäärmeen vallassa. Varmasti rakasti hän ensikerran, murheensa ja haluttomuutensa kuulemaan häntä olivat siis todistuksia, että hän rakasti Albertia.
Sentähden päätti hän olla hänelle uskollinen, ja koettaa saada häntä. Hän rakasti Selmaa ja — rakkaus kärsii kaikki — niin kaunis ja hyvä tyttö ansaitsee jonkun uhrin; miks'ei hän puolestansa taitaisi unhottaa isän huonoa huutoa?
Isänsä oli jo ostanut hänelle kartanon. Jos hän naisi hänen, niin pääsisi hän isänsä vallasta ja hänen huonon huutonsa piirikunnasta. Hän kirjoitti sentähden isällensä mitäkään salaamatta. Kohta ensimäisenä postipäivänä sai hän vastauksen. Isä kirjoitti ettei hänellä hyvää naimista vastaan ollut mitään esteitä, ja kehoitti poikaansa jouduttamaan häitten kanssa. Ihastuksissansa isänsä suostumuksesta, ei Alberti aavistanut mitään pahaa, vaan matkusti takaisin herasyöningin kartanoon; kuitenkin päätti hän salata isänsä suostumuksen, nähdäksensä kuinka herasyöningi käyttäisi itseänsä.
Onneksi herasyöningi ei ollut kotona, kartanoon tullessansa; täti Gunild kuitenkin otti hänen vastaan suurella juhlallisuudella ja osoitti häntä Selman tykö, joka soitteli pianoansa.
Sävelet kuuli hän portaissa, jotka olivat katkonaiset, vallattomat ja valittavaiset.
Alberti tuli Selman havaitsematta aina hänen luoksensa ja sanoi iloisesti: "Selmani! ihastukseni!"
Selma hyppäsi äkisti seisoalle, ilo loisti silmistänsä hetken aikaa vakuutukseksi Albertin olevan terve-tullun, vaan sen jälkeen hän hyrähti itkemään. Hän vaipui istumaan, Alberti tarttui käteensä kuiskasten: "Kaikki on hyvin päättyvä; minä tiedän kaikki! rakkauteni unhoittaa kaikki, sovittaa kaikki; minä teidän sinun olevan viattoman!"