Kaarlen morsiamen yhtä kaikki pidettyänsä enemmän hänestä kun Pietarista, ei Pietari enempää veljeänsä auttanut, vaan julkaisi hänen tästä-lähin saavansa itse pitää huolta itsestänsä, eikä enään tulla näkyviinsä.
Kahteenkymmenteen vuoteen eivät veljet olleet tavanneet toinen toistansa ja Pietari ei koskaan tahtonut kuulla veljestänsä puhuttavan. Hän oli täydesti vakuutettu veljensä joutuneen kurjuuteen; alussa sanottiin hänen menneen Amerikaan ja siellä kuolleen.
Siis ei ollut mahdollista tämän kauniin lapsen, joka makasi edessänsä, ja sen kauniin, soman ja hupaisen asunnon, olemaan kelvottoman veljensä; hän itse siis ei olisi se setä Pietari, jonka edestä lapsi niin sydämellisesti oli rukoillut. Ja luultavasti ei Kaarle olisi huolinut opettaa lastansa rukoilemaan setänsä edestä, joka hänen itsensä oli jättänyt hunninkoille, eikä vaimokaan, joka niin oli ylenkatsonut Pietarin, joka silloin jo oli rikas ja arvoisa, että oli pitänyt enemmän hurjasta ja velauntuneesta veljestänsä.
Äkisti sanoi ääni hänessä: "Ei löydy henkeäkään maan päällä, joka rukoilisi edestäsi. Kukaan ei surisi, jos onnettomuudet sinua kohtaisivat, kukaan ei veden pisaraa vuodattaisi haudallasi."
Ei, se nyt on selvä. Eivät ne kylmäsydämiset kauppiaat, jotka hänessä näkivät vaarallisen voittelijan, toivoisi hänelle onnea. Ei kukaan huonosti palkituista tehtainsa työväestä, eli heidän nääntyneistä ja puoli alastomista lapsistansa rukoilisi edestänsä; eivätkäpä merimiehet sitä tekisi, jotka huonolla palkalla antauvat myrskyihin, omistajan vakaana hyöhemissä komean asuntonsa muurien sisällä levätessä; heillä oli kyllä ajattelemista omasta pelastuksestansa, kun alati näkivät itsensä piiritettyinä rannattomalta, pohjattomalta vedeltä. Ketään ei hän erittäin suositellut, kenestäkään ei hän huolinut; tosin kyllä oli hän kopeudesta antanut yhteisiin laupeuden laitoksiin, vaan ei kukaan erittäin kiittänyt häntä siitä.
Ja mitä hyötyä siitä-kai olisi? sanoi se pimiä henki rinnassansa; mies, joka itse on onnensa ohjannut, ei kaipaa raukkojen eikä lasten esi-rukouksia.
Vaan sydämesi, sanoi edellinen ääni, on varsin yksin maailmassa, kaikkein kaltaistesi yhteydestä suljettuna, ilman yhtäkään hellää yhdistys-sidettä. Kukaan ei ota osaa onneesi, kukaan ei kaipaa sinua kuoltuasi, sinä haudataan yhtä mieluisasti, kun joku peto, joka aina vaan on muilta ottanut eikä koskaan kenellekään antanut. Mitä veljeäsi autit, autit itse vuoksesi ylpeydestä, myrkyttäin antimesi katkerilla soimauksilla ja vihalla. Luuletko alati onnen sinua noudattavan? Sinäkö yksinään olet onnesi perustanut ja ohjannut? Saitko voimia ja apua ylhäältä ainoastaan itse tähtesi? Oletko sinä, joka et ketään rakasta, etkä ikinä ole antajaa kiittänyt, yksinään niin suuren armon ansainnut? Etkö itse tarvitse rukoilla? Etkö tarvitse esi-rukouksia? Eikö sentän Hän, jolla kaikki on ja joka kaikki voi, hyväksy ja kuule lapsen rukousta, ja eikö senkaltaisen viattoman olennon onni ole hänelle enemmästä arvosta, kun vanhan syntisen, joka jo on kylliksi saanut? Jakaileeko Hän lahjojansa ainoastaan vaan yksinäisten vuoksi? Eikö kernaammin koko ihmis-sukukunnan vuoksi, kaikkein vuoksi, joita Hän rakastaa? Eikö olisi parempi olla rakkauden siteillä yhdistettynä kaikkein kanssa? Kuka tavarasi perii kuollessasi? Sinulla ei ole enään sukulaisiakaan, kumminkaan ei tiettyjä, jotka sinua rakastaisivat?
Äkisti aukasi tyttö isot, kirkkaat silmänsä ja katseli häntä vähän ihmetellen.
"Ah," ajatteli hän, "jos tuo lapsi olisi minun, niin tottakin se rukoilisi edestäni. Olisi suloista tietääkin edestänsä rukoiltavan, ehk'eivät mitään vaikuttaisikaan. Onko maan päällä mikään haju ihanampi, kun rakastavan, viattoman sielun esi-rukous?"
Väkevästi sisälliseltä vaikutukselta pakoitettuna, kumarsi hän alas ja suuteli lasta otsaan. Se hymyili ystävällisesti hänelle, eikä näyttänyt hämmästyneeltä eli ujostelevalta.