"Se kiiltää kun äitini silmät minua katsellessansa."
"Tulisitkos iloiseksi, jos saisit sormukseni?"
"Tulisin niin iloiseksi!"
"Mitä sillä tekisit?"
"Antaisin äidilleni."
Kauppias otti sormuksen sormestansa, antoi sen lapselle, ja tunsi ensi kerran elämässänsä antamisen ilon, nähdessänsä lapsen silmäin loistavan ilosta.
"Talleta se nyt hyvin vaan, siksi kun äitisi tukee kotiin," sanoi hän, suuteli lasta toistamiseen ja meni pois ketään kohtaamatta, samoinkun tullutkin oli.
Janonsa oli sammunut, vaan toinen syvempi sisällinen jano oli sen siaan ilmestynyt.
Särkyneen vaunun pyörän oli tämä taitava seppä korjannut, ja hän matkusti kotiinsa, vaan se loukkaus, jonka sydämensä oli saanut, ei niin pian parantunut.
Muisto tästä vanhempainsa, sisaruksiensa, setänsä Pietarin ja kaikkein ihmisten edestä rukoilevasta lapsesta osotti hänelle juurikun kaukaisen hämärän rakastavain sieluin näkymättömästä yhteydestä, jotka yhteisesti rukoilivat samaa Isää, joka rakastaa heitä kaikkia samalla ijankaikkisella rakkaudellansa. Tähän onnelliseen yhteyteen ei hän kuulunut, hän oli siitä suljettuna ja yksin, sillä ei kukaan häntä rakastanut, ei kukaan edestänsä rukoillut.