Hän tunsi sen aina syvemmältä ja syvemmältä, ja olisi antanut paljon, jos olisi itse ollut se setä Pietari, jonka edestä se hurskas lapsi rukoili.
Jospa tähän asti oli onnistunutkin aikeissansa, niin ei se ketään muuta ilahuttanut, ja ilo, jossa ei kukaan osaa ota, ei ole mikään ilo, niin syvä on ihmisen tarve kaltaistensa hellyydestä. Leski-asuntonsa, joka oli iso ja somea, näkyi hänelle tyhjältä ja kolkalta; kukaan ei ottanut häntä helleydellä vastaan, kotiin tullessansa kukaan ei syntymä-päivinänsä kanssansa iloinnut, kukaan ei kohdellut häntä kiitollisella, ihastuneella katsannolla, kenellekään ei hän osottanut isällisyyttä. Kaikki katselivat häntä joko kylmästi, ahneudella eli peläten.
Tähän asti oli, päätti hän, kaikki omasta viisaudestansa ja yrityksestänsä onnistunut; vaan onnistuisiko tästä-lähinkin? Vahingoita saattaa tapahtua, joita ei mikään vakuutus-kunta voi varjella, vaaroja väijyy yksinäistä ihmistä, joka on ystävittä ja Jumalatta, joka taholla, ja ukkoinen taitaa vahingoittaa selkeimmältäkin taivaalta. Hän oli viiden kuudetta vanha ja rupesi jo tuntemaan tämän ijän vaivoja, elämän huvitukset eivät enään olleet hänelle mistään arvosta, rahakin oli jo valtansa ylitsensä kadottanut, sillä rahalla ei hän voinut saada takaisin elämänsä voimia, jotka päivä päivältä vähentyivät, ei täyttää sitä tyhjyyttä ja kaipausta, jota sielunsa vaiteloi. Koska se oli loppuva? Haudassa, johon oli laskettava typi tyhjänä.
Mihinkä sielunsa viimeinkin joutuisi? Tuntemattomaan maailmaan, jossa hän ei kohtaisi yhtäkään ystävää, vaan heikkoja, joita hän oli sortanut, köyhiä, joilta hän oli viimeisenki roponsa ryöstänyt, raukkoja, joittenka hän huolimatta oli antanut kurjuudessansa kuolla ja oman tylysti kohdellun vaimonsa. Ja vaikkapa kaikki tuo annetaiskin anteeksi, niin ei kuitenkaan yhtään rakkaallista, kiitollista sydäntä kohtaisi ja piiritäisi häntä, ei hänellä olisi yhtäkään iloista muistoa maasta, hän olisi siellä varsin yksinään, ja vielä enemmän kamottu, siksi ettei kukaan häntä siellä tarvitse; hän olisi köyhä, joka häneltä oli kauhinta mitä olla taisi, häneltä, joka ainoastaan oli koonnut maallisia tavaroita vaan ei mitään, jotka häntä seuraisivat toiseen maailmaan, ei kaltaistensa rakkautta ja kiitollisuutta.
Viimein näytti se rukoileva lapsi ainoaksi väli-kappaleeksi, jonka kautta hän taitaisi yhdistettää rakastavain sydänten näkymättömään yhteyteen, jotka lepäävät kaikkivaltiaan rakkaudessa, jos nimittäin voittaisi lapsen mielyisyyden ja esi-rukoukset.
Kuinka se tapahtuisi oli hänelle vielä tietämätöintä, vaan ihmeellinen halu veti häntä lapsen tykö, ehkä turhaan koetti tukahuttaa sitä. Järkensä veti monta mutkaa sitä vastaan, vaan levottomuus ja taipumus tulivat liian voimallisiksi; hän päätti jällen etsiä ja tehdä tuttavuutta lapsen vanhempain kanssa, jotka tosin olivat hyviä ihmisiä.
Koko vuoden näin mietittyänsä, istui hän eräänä päivänä vaunuihinsa ja lähti Uudelle-maalle.
Se kaunis kartano oli kaltaisensa; hän astui vaunuistansa veräjällä, kaikki näkyi samalta kun viime vuonnakin samaan aikaan, paitsi että enemmän kukkia kasvoi asunnon vieressä ja ilma oli täytetty hyvillä hajuilla.
Se pieni tyttö oli myöskin ulkona; piiritettynä kyyhkyisiltä juoksi kukkas-tarhassa pienen valkoisen koiran kanssa.
Hän pysäsi ja katseli ihmetellen vierasta.