"Oletteko Uutisen herrasväki?" kysyi kauppias kohteliaasti.
"Olemme, olkaat hyvä ja astukaat sisään," sanoivat molemmat ystävällisesti.
Kauppias astui samaan pieneen hupaiseen saliin, ja istui hänelle asetetulle tuolille; vielä hän epäili, kuinka tulonsa puhdistaisi, kun tyttö vilkkaasti tuli sisään huutaen:
"Isä, äiti, tämä on se hyvä herra, joka viime vuonna sormuksen minulle antoi!"
Nyt tuttavuus pian syntyi, kauppias kertoi kohtauksensa; vanhemmat juttelivat sinä iltana olleensa naapurissa jättäen nuorimman tyttärensä palkka-piialta hoidettavaksi, joka vaan pikimältään oli jättänyt hänen. Ensin olivat pelästyneet lapsen vaarasta, vieraan ihmisen ketään kohtaamatta tullessa asuntoon, ja sitten ihmetelleet sormusta, ja kiittäneet Jumalaa, joka ei ainoastaan varjellut lapsensa pahoista ihmisistä, vaan lähettänyt hyvän vieraan lapselle.
Viimein kysyi kauppias, kuka se onnellinen setä oli, jonka edestä pieni
Pietaritar aina rukoili, ehk'ei ollut häntä nähnytkään.
Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toinen toisiansa, tietämättä mitä vastaisivat, joka vaiti olo vähän kauppiastamme kummastutti.
Viimein sanoi mies kuitenkin: "luonnollisesti se on veljeni, vaan olemme monta vuotta olleet valta-mereltä eroitetut. Kuitenkin on hän perustanut onneni; häntä minun tulee kiittää nykyisestä vapaasta tilastani."
Sepä kauppiasta pisti syvältä sydämeen; hän tiesi — armottomasti ajaneen veljensä tyköänsä, ilman mitäkään avutta.
"Minulla myöskin oli veli," sanoi hän synkällä katsannolla, "vaan hän on minulta kuollut; minulla ei ole sukulaisia, olen leski, lapsetoin ja yksinäinen."