"Vai niin! kuulitte siis mitä puhelimme. Luulin olevanne kuuron."
"Olen kuullut joka sanan; minulla on hyvä kuulo, koska tahdon."
"Ottakaat siis kumminkin rahat."
"Ei! hyvän miehen kiitos on rahaa parempi. Kyllä piakkoin toinen toisemme tapaamme."
"Ehkä kartanossa käytyäni saisin seurata takaisin?"
"Ei! minä soudan vaan tuolla olevan niemen ympäri. Olen pitäjästä kotoisin. Koska herra takaisin palaa, niin tulkaat luokseni; asun vähässä Koivistossa ja nimeni on Juha P. Viipykäät minulla hakemusaika, niin saamme nähdä mitä talon-pojat saavat toimeen."
Ehkä ukko ulkomuodoltansa oli kohtuullinen ja Vaaranen, samoinkun Mölhönenkin, piti häntä köyhänä mökkiläisenä järven toiselta puolelta, kiitti nuorukainen kuitenkin ja lupasi tulla. Ukko laski rannalta ja Vaaranen kävi kartanoon rengin seurassa, joka toi Mölhösen kapineet, isolla hau'ellansa kädessä.
Renki näytti häntä kontuoriin, jossa patruuni luki Mölhösen suosio-kirjaa. Mölhönen oli jo istunut herramaisesti ja tottununna mustaan sohvaan.
"Kah! mikä se on?^ sanoi patruuni ja se'estyi, kun näki Vaarasen haukinensa.
"Niin," vastasi Vaaranen rohkeasti, "poikki lahden tänne tullessani, heitin uistimeni järveen ja sain tämän; koska luulen kala-veden olevan patruunin, niin pyydän haukeni tänne jättää!"