Skoltit sen kuitenkin ovat melkein kokonaan hyljänneet ja pukevat itsensä useimmiten Venäjältä ostettuihin, käytettyihin, nykyaikaisiin vaatteisiin. Varsinskin kylässä näin minä ennen mainitussa lappalaisjuhlassa miehillä pitkiä käyntitakkeja, lakeijanpukuja kiiltävine nauhoineen ja nappeineen, raitaisia housuja, venäläisiä tasapesäisiä ynnä kaikenlaisia vormulakkeja, patiinia, puolikenkiä ja saappaita, kirjavia paitoja, jopa oli eräällä herrastelijalla silkkihuivi kaulassa ja toisella kokokalossit jalassa kesäisen juhlapäivän kunniaksi.
Naisilla oli kaikenlaisia heleitä mutta myös tummia värejä vaatetuksessaan, jona oli joko aitovenäläinen sarafaani esiliinan kerällä tai hame ja löysä röijy sekä uusinta muotia olevat kengät. — Kansallisia vaatekappaleita olivat lappalaiset "ruohokengät" (niissä käytetään heiniä sukkien sijasta) poronnahkaisine varsineen. Näitä näin pojilla, mutta sangen yleiseen käyttävät niitä muutkin jokapäiväisissä oloissa. Niinikään oli naisten päähine enimmäkseen muinaislappalainen "veslin", joka näytti olevan Karjalan naisten "harakan" kaltainen, eroten siitä vain koristustavan ja otsakappaleesta kaarenmuotoisena ulkonevan lipun kautta. Tyttöjen päähine oli päältä avonainen kehys ilman mitään niskalle solmittavia nauhoja. Talvella käytetyt porontaljasta valmistetut päällysvaatteet ovat vielä lisättävät näihin lappalaisten muinaisesta kuoresta säilyneihin reliikkeihin.
Muuten ovat ainakin Varsinakin ja Jokonskin lappalaiset haluttomia muuhun toimeen kuin kalastukseen, he ovat verukkeita hakevia ja kiskomiseen taipuvaisia. Minulta vaadittiin Varsinskissa 6 ruplaa muutaman km pituisesta venematkasta, ja kun siihen en myöntynyt, ei luvattu kyytiä mistään hinnasta. Samoin oli varsin vaikeata saada opasta tuntureille, mutta niin sen kuin venekyydinkin hankintaan oli asukkaita suorastaan pakotettava korkeiden suosituskirjaini avulla. Ja korvaukseksi olisivat tyhjät konservilaatikot, veitset ja muut kapineet kelvanneet paljon paremmin kuin raha, jolla ei täällä ole sanottavaa arvoa.
Lappalaisten kieli, itsessään jo suuresti eroava Ruijan ja Suomen lapista, on Kuolan niemimaalla jakautunut useihin murteisiin, joiden eroavaisuutta yhäti edistää se hajanaisuus ja vähäinen yhteys, joka vallitsee alkuasukkaiden kesken. Sitä paitsi on venäjänkielen vaikutus lappiin ollut mitä mahtavin, se on tunkenut alhaisintakin hengenviljelystä osottavia sanoja tieltään, ja se on jo osittain tullut lappalaisten omaisuudeksikin, sillä venäjää solkkaa kaikkialla ainakin miehinen väestö. Ja missä lappalaiset ovat tulleet lähempään yhteyteen venäläisten kanssa, siellä on lapinkieli lakannut kokonaan kaikumasta, siellä on lapin kansallisuus kadonnut tuon mahtavamman elementin hyökyaaltojen alle. Niin on ainakin laita Ponoissa Kuolan niemimaan itäpäässä.
Joikumista eli lappalaislaulua kuuli kirjoittaja kerran kulkiessaan Imandralla kyytiveneellä, jossa soutajina oli m.m. pari lappalaista. Laulaja oli nuori ja sievä tyttö, joka aikansa ratoksi hyvän purjetuulen puhaltaessa itsestään alkoi "joikumaan". Sanoista ei saanut selvää, mutta sävel oli matalaa, vaihdellen vain muutamissa harvoissa äänissä ja parissa tahtilajissa, jotka viimemainitut päinvastoin suomalaisia kansanlauluja olivat epätasaisia. Luonteeltaan oli laulu perin yksitoikkoista, läpeensä samankaltaista hyräilyä, jota ei voi sanoa kaihomieliseksi eikä pehmeäksi vaan pikemmin oudon vakavaksi, kuten on Lapin luontokin.
Hautaustavoista kerrottiin, että ruumis haudataan siihen syvyyteen, jonka mittana on haudattavan pituus olkapäiltä tai toisen ilmoituksen mukaan vain vyötäreeltä jalkoihin, jossa viimemainitussa tapauksessa lasten haudat esim. eivät ole paljoakaan 3 korttelia syvempiä. Täten luullaan kai vainajan jäävän maan päälle. Kun on talvinen aika ja maa jäässä, poltetaan paikalla roviota, jotta routa pehmiää, ja hiilet ynnä kekäleet kootaan sitte kaikki haudan päälle. Pää sanottiin asetettavan länteen päin, mutta 46 sivulla kuvatulla hautuumaalla näkyi maanpäällisistä arkuista päättäen pää olleen asetettuna luoteen ja luodepohjosen väliin ja parissa vanhemmassa sekä parissa myöhemmässäkin ihan länteen.
Ruumis asetetaan tasapäälliseen arkkuun, kädet ristiin rinnalle, vasempaan käteen "Strashnij sud" (Viimeinen tuomio) niminen kirja tai sen lehti tai ei mitään, ja oikea käsi pannaan kuten ristinmerkkiä tehdessä. Otsalla on kulta- tai väripaperista kyhätty seppele.
Kirves, jota hautaa kaivettaessa on käytetty, kerrottiin jätettävän ruumiin viereen, ja lapio vietävän kotiin. Mittakeppi, jonka sijasta nyöriäkin käytetään, sanottiin heitettävän kuhun sattuu. Mainitulla hautuumaalla näkyi kuitenkin erään edellisenä talvena tulleen haudan pinnalla kirves, terä jalkapuoleen, ja lapio, pesä pääpuoleen päin asetettuna. Toisella hiukan vanhemmalla, maanpäällistä arkkua vailla olevalla haudalla oli niinikään lapio samassa asemassa, vaikka niitä muuten näkyi makailevan maassakin.
Millaiselta lappalainen kalmisto näyttää, selvennee paraiten kuvastamme, joka on otettu Mogiljnij ostrov (Kuolionsaari) nimisellä Imandran saarella. Se on pieni ja kumpuinen, mitä luonnonihanin saari, jota hautuumaanaan käyttävät Rasnavolokin, Bjelaguban ja Jokostrovan lappalaiset. Norjalainen Friis, jolla myös on kalmisto kuvattuna, ei voi löytää tarpeeksi sanoja kuvaillakseen sitä huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä, joka hautuumaanhoidossa muka ilmenee. Onko hän katsellut asioita toisilla silmillä, vai ovatko olot silloin (v. 1867) olleet huonommat, en osaa sanoa, mutta minä en samaa havainnut. Vain saaren solakka havumetsä näkyy niistä ajoin suuresti harvenneen arvatenkin hautojen kartunnan kautta.
Meikäläiselle ovat outoja nuo maanpäälliset arkkusalvokset, joita venäläisellä nimellä kutsutaan "grobnitsoiksi". Niiden perusajatuksena lienee olla kattona edesmenneen ikiasunnolle tai mahdollisesti kuvaannollisena kotina vainajan sielulle. Pääpuolessa on useimmiten pieni aukko, kulmikas tai pyöreä, joka nähtävästi kuvannee akkunaa. Jalkapäässä on taas kreikkalainen Andreaan risti tai vain keppi eli puikko, ja siinä toisinaan jumalankuva. Joskus on "grobnitsa" huolehikkaasti maalattu punaisille ja sinisille kolmioille ja leikkauskoristeilla somisteltu. Salvos on juureltaan kivillä tuettu, ja sitäpaitsi kuulutaan pään taakse asetettavan muuan suurempi kivi, sekä keskiruumista hiukan alemman paikan kohdalle salvoksen sisään toinen — taikoja, joiden merkitystä minulle ei uskottu.