Kun mua haudataan, Ja maan-alaan mun viette, Niin pulloin pukekootte Suruliinoin huolimaan. Oot konna konsanaan, Jos kirstuin kannen kiinnät, Ennenkuin eroviinat Ja muistos juoda saan. Hei haikea! Woi vaike! On erota Pois pullosta. Jos murhe murtaa voimat, Niin, veikot, vuottakaa!
Jos olet oksallain, Tuon seikan kyllä tiedät, Ett' minne minun vievät, Ei ryypyt roiskakaan. Noin kyllä kuiskataan, Ett' Manalan majoissa On vettä joka joessa, Waan puutos pulloista. Siell' surkea Mun muistella Noit' aikoja Runsaampia, Kun harvoin huuhtoi veessä Ees isäin pullonsa.
Tuo pyyntö mulla vain, Sen veikkosilta toivon, Ett' viinasammiohon Mun pa'atte kuoltuain, Sit' älkäät pelätkö, Ett' viina maahan menee, Mä mehun tahdon imee Kuin laho pökkelö. Kirjoittakaa Se ristille: "Täss' lepäjää Luitansa se, Jok' aina joi, ja juotti Jokaista ystävää."
Wuoen päästä päättyneen Kun kuolinpäiväin joutuu, Niin täysi taskumatti Pankaatte lietehen! Niin minä, haamuillen, Paikasta totutusta Saan pikku naukun ottaa Ja hunhtoo huuliain. Sill' vaikea Oleskella On haudassa Ain' viinoitta, Ja tuopa puute tuottaa Maan päälle haamuja.
(Suometar 1848).
Opatti Lyytinen.
Talonpoika Rautalammin pitäjästä, syntynyt 1832.
Hänen runoelmia löytyy Suomettaresta 1855 ja 1856 sekä Lasten Suomettaresta 1856.
Linnun laulu.
Lintu läksi laulamahan, Poies uni-uutustansa, Jossa rauhassa lepäsi Päivän vaihtuman väliä, Pimeyden piilosilla. Mut kuin valkeus valasi, Alkoi koitto auringosta, Niin hän nousi nopeasti Luojallensa laulamahan, Aamukullan kunniaksi, Wuoden alkavan iloksi.