Kovasti sormes sitonut Oon kultapaulahan, Ja kahleheksi kytkenyt Käsvartein kaulahan.
Muill' leipeä ja vettäkin Warkaill' on ruokanaan; Sun rangaistukses julmempi, — Saat suuteloita vaan.
Poika:
Oi, neiti rangaistukseni On aivan armoton Ja sieluinkin ett' orjana, Se kauhe'inta on!
Niin vahvast' olet vanginnut Mun sieluin, että sois, Ett' ijät kaikki kestävä Tää orjuutensa ois.
(Mansik. ja Mustik. III 1861).
Kuun tarinoita.
Kymmenes ilta.
Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri, manner oli vielä ramua, roskaa täynnä niinkuin muuttajilta aina jääpi.
Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut, eikä vielä ollut kerinnyt huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laesta; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut kulo vielä peitetty kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei ollut vielä saanut huonettaan oikein lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta Wirolainen sanoo: "suven silmät, talven hampaat."