Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäisiä täällä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä on kesällä laeksi levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla! Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä! — Kuu oli nähtävästi pahalla tuulella; se oli ehkä matkalla vilustunut. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Mutta kumma on kuitenkin että maneetin silmä aina kääntyy Pohjoseen päin, ja että
— syksylinnun lähtevän Sävel niin on surullinen; Keväillä mielimaillehen Se rientää riemuiten.
Ei ole Pohja suotta mainio loihtimisestaan; hänessä pitää olla joku tietämätön taika.
Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. Ja koska Italian mainitsin, juttelen sinulle siitä.
Ma luikertelin kerran Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli jo suvi suloinen.
Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä hajua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla kukkaskinoksilla peitetyt; tuolla taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren, manteren yli kaarruttihe Etelän taivas, jonka pimeällä pohjalla tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa.
Meren aalloilla keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippui kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se oli nähtävästi Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa, ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät, ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, kaulatuksin, ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli; heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokastui, hän vaikeni ja istui synkkänä.
"Mitäs sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitä sinä suret kun koko luonto autuaana riemuitsee?" — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita! he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi." — "Pohja, Pohja!" huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? — Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveytes jällehen saanut, siellä sinua odottaapi kuolema. Tässä on sinulla lempi, ja siellä" — — Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"
(Mustik. ja Mansik. II 1860).
Santala. (Kaarle Aleksanteri Slöör.)