Nuotpa pyöri pisarana, Yhtehen yhistyneenä, Sitten neitosen nisille; Siinä siinti sinervälle Siitä valahti välehen Walon vyölle vaskiselle, Kupehelle kultaiselle; Siitä sai se kultakuoren, Suojan kiiltävän sivalsi.
Sitten sinkosi etemmä Läpi laajan ilman kannen, Kukan kuppihin putosi. Siinä viipyi viikon päivät, Puolen toista tuuditteli.
Eipä tuota tuoksi luultu, Arvattu arvolliseksi, Ennenkuin elävä lintu Walmis puhkesi valohon, Siinä suori siipiänsä, Lentimiänsä levitti, Noihin oli kun kuvattu; Se on rahtu rakkautta. Noissa paistoi päivän muoto; Se on vähäinen valoa. Noissa punaista punoitti, Se on iltasen iloa. Noissa kuulti kultasuomut; Ne on aamun antimia.
(Oul. W. san. 1832 Nimimerkillä — —?).
Kova aika.
Kova, kallis, kolkko aika Nykyinen on nähtävästi; Pakko kaikki pakoittaapi Säästöön varsin vaikeahan. — Ei siis kumma, jos nyt kuulet, Että häät ja ristiäiset Pidetähän pikuudelta, Molemmatkin moniaalta Rintavasti rinnakkahan.
(Oul. W. san. 1833).
Kaipaus.
Lennä lintuisen Wuorten päällitsen, Metsän, korpien Luoksi tyttöisen, Ehk' on pitkä tie, Sana sinne vie:
"Kultas kaukana Wierahassa maas', Muistaa nytkin taas, Istuu surussa Eikä löydä viel', Lepoo kussaan siell'."