Kukkasen taivas.
Oli se kaipo kukkasella kaunoisella, Waippakorvalla valitus, Ettei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi; Ettei kieltä kimalaisen kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä; Että itse iloitsisi, imeksisi Hyvän henkensä himoja. Waanp' on Luoja lausununna, luotuansa, Kukan korvahan korean: Kun sun neitonen näkevi nuorukainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, sinisilmän, Näet lentävän lähelle. Eipä lintu lentäväinen liukkahampi Kuin se neito nurmen päällä, Eipä perhonen pikemmin pakeneva Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa valkoisempi Kuin sen käs' on kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi taitetuksi, Nouset neitosen nisille. Eipä taivas täydellinen täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan; Eipä mesi mehiläisen mehuisampi Kuin on huulet Hilturilla.
(Arvidson'in 'Oskyldigt Ingenting'issä 1821).
Punnittu Amor.
"Nyt mä kerran koitan, Kosk' on tässä puntar', Miten painat kunnar', Jonka tuskin voitan?" Lausui neito muinen, Lieto, naurusuinen.
Waakapuulle laittoi Afroditen lapsen, Wastapainoks hapsen Palmikosta taittoi: Hapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.
"Raskas on kuin lammas Joka karva mulla! Miss' on paino sulla, Pieni irvihammas? Eikö voima aina Wäkevässä paina?"
Tyhjän olla antoi Toisen vaakalaudan, Sitäp' ilma kauan, Joss' ol' Amor, kantoi; Hän lens' päällä ilman, Käänsi neiden silmän.
Neito päätä viskoo Ihmetellen: "Kas! kas! Povessa niin raskas! Sua, sisalisko, Kenpä taisi luulta Keveemmäksi tuulta?"
Wielä koitti kerran Sinisiiven kanssa; Perhokin painollansa Woitti pienen herjän! Hän liekkui vaakapuulla Ja nauroi, sormi suulla.