(Kellgren'in mukaan)
Nyt, miehet, kuulkaa korvillanna Tuon Tyhmäs-vainaan elämää. Jos ei se ikävätä anna, Niin joku taitaa hymähtää.
Hän syntyi tavan kurjan jälkeen Juur' alastonna maailmaan; Waan puutos loppui hältä melkeen, Kun pääsi käsiks tavaraan.
Kun piennä oli poikanen, Niin hoiti häntä ämmä Naakka; Hän taudin sai, — vaan voitti sen, Ja eli sitten kuoloon saakka.
Hän, luonnostansa lakea, Ei ollut paha tuskaumahan; Jos sattui joskus suuttumahan, Niin taisi olla vihassa.
Se virhe hällä nuorempana, Ett', ennen mieheks tultua, Hän oli poika kutjana; Se katos poijes vanhempana.
Ei ketään kadehtinut hän; — Jos karsasteli niinkuin haukka, Ei sitä sovi syyttämään, Kun oli karsosilmä raukka.
Hän oli pystö vartalolta, Siis luultiin häntä ylpeäks; Waan moite käypi tyhjäks, Kun oli keno kasvannolta.
Hän tilkan otti mielellänsä, Waan väsyi turhaan lorinaan, Ja haasti harvoin niellessänsä, Waan nieli aina juodessaan.
Ei juomingeissa kerjennynnä Hän mainioksi ollenkaan, Kun aina pyöri päihtynynnä, Jos vaan hän joutui juopumaan.