Sua muistan ajoin kaikin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä mailleen kulkiessa; Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla. — Milloin muistelet minua — milloin?
(Pääskyisen pakinat; vähä toisin Otavassa II 1832).
Sirkka.
Sirkka lauloi lystiksensä, Oman intonsa ilossa, Huviksensa hyräeli Metisellä mättähällä, Simakukkien seassa.
Päivä paistoi, nurmen nunnut, Kukat kultaiset kedolla Katselivat, kuultelivat Kuin hän laulella liritti.
"Mitä laulat laiska roisto, Hullutuksia hyräilet? Teehän työtä, eihän vatsa Täyty tyhjistä loruista; Raipat selkään semmoiselle!" Torui muuan muurahainen, Ylen itara itikka, Sirkan syytöntä iloa.
Sirkka lauloi lystiksensä, Oman intonsa ilossa, Huviksensa hyräeli Metisellä mättähällä, Simakukkien seassa.
(Otava II 1832).
Oma maa.
Wallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois! Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuultelin kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot, Poijat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon tult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myöhään, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymaa!