Werisen täällä viirinsä Wapaus liehutti, Ja monta Suomen sulhoa Manalle saavutti.
Ja monta päätyi päiveä Weressä ainian, Kylihin kun vihollinen Sodan toi kauhean.
Monetpa näljät nähtyä, Monetki tappelut, Sä seisot vielä, Suomeni, Et varsin vaipunut.
Mut toivo, taivahan tytär, Sinulle kuiskuttaa: "Jo tuntisi tulettelee, Jo päiväs ruskoittaa!"
Eivät ne poikas turha'an Wertään vuodattaneet, Eivätkä sankaris paraat Waan suotta sortuneet.
Ei, ei! tulevat ainakin Ajat iloisemmat! Sitä tuhannet toivoen Jo varsin vartovat.
Elleivät tulle, tulkohon Se Tuoni kuoloneen, Ja luumme kurjat luokohon Majaansa maan poveen.
Waan haudallemme maalima, Surmaamme säälien, Suruisin mielin vuodattaa Kentiesi kyynelen.
Isäisi maalle, Suomalain, Ole uskollinen! Se kätkyes, se hautas on Ja suojas viimeinen.
Majan sijaa ei missäkään Sinulla mointa oo. Tääll' on elääsi, kuollasi, Jos kuinkin onni suo.