Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta oman miehen mustasukkaisuutta:
»Taas kun lähtevi talosta,
Jäähyväiset jättelevi,
Ällös viekö vierastasi.
Ulkopuolelle ovea!
Tuosta sulho suuttuneisi,
Kaunosi kamaltuneisi».[153]
Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa, varsinkaan ei anoppia:
»Kysyvät kylän miniät:
Antoiko anoppi voita,
Kuin ennen emo kotona? —
Sano aina annettavan
Kapustalla kannettavan,
Jos kerran kesässä saanet,
Senkin toisen talvellista».[154]
Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset, yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui vastanamme yksi läpikäyvä perus-sävel: »nöyryys, nöyryys!» Vaan miehen velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä uudestaan ja eri muodoissa: »lempeys, lempeys!» Sulhasta kehoitetaan, ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa
Nurkkihin nuhajamahan,
Soppihin sohajamahan.
Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:
Aina istui ikkunoissa,
Keikkui keskilattioilla.[155]
Älköön myös sulhanen häntä:
»Ikävällä itketelkö!
Jos tulisi tuhma tunti,
Saisi neiollen ikävä,
Pistä valko valjasihin,
Tuo neito ison kotihin,
Emon tuttavan tuville!»[156]