Sekä aiheeltaan että kokoonpanoltaan on Annikaisen virsi täydesti itsenäinen. Tosin löytyy ruotsalainen ballaadi,[159] joka hyvin muistuttaa sen loppuosaa. Nuorukainen ja neitonen ulkosaarella heittävät arpaa siitä, kumpi heistä kauvemmin eläisi. Sekä ensimmäisellä että toisella kerralla voittaa neitonen. Silloin nuorukainen työntää veneen rannasta. Neitonen rannalta huutamaan: "auta minua täältä pois, olenhan morsiamesi!" — "Jos et huoli uida, niin uppoa, kyllä minä saan kauniimman!" Neitonen ui liki maata ja kivelle istahtaen rukoilee Kristusta nostamaan tuulen. Tuuli nousee pohjoisesta, nuorukaisen vene kaatuu kumoon. "Auta minua, olenhan sulhasesi!" — "Jos et huoli uida, niin uppoa, kyllä minä saan kauniimman!"
Yhtäläisyys molempien runojen välillä on kuitenkin ainoasti yksityiseen piirteesen rajoittuva, että se saattaa olla aivan satunnainen. Yhtä hyvin voisi Annikaisen virren loppusäkeitä verrata erääsen kohtaan Tegnérin Frithiofin sadussa, jossa Frithiof valittaa:[160]
Blåa bolstrar bäddar
Ran i djupet åt oss
Men mig bida dina
Bolstrar, Ingeborg.
Sinipatjat pöyhii
Meille merehen Ran,
Mutta mua vartoo
Patjas', Ingeborg.
Luonnollisesti on mahdoton olettaa todellista yhteyttä, jo siihen nähden että suomalainen runo oli Tegnérin aikana ihan tuntematon. Mutta muutenkin on tästä esimerkistä helppo nähdä, kuinka vähän todistusvoimaa on yhdellä ainoalla yhteisellä piirteellä, tässä tapauksessa yhteisellä vertauskuvalla. Sillä erilaisuus vertauskuvan esittämisessä on siksi ilmeinen: Frithiofin suussa se on epämiehekäs ja äitelä, vaan Annikaisen ivallisessa mielenpurkauksessa on sillä katkeran huumorin kärki, joka yksin tekee runollisesti mahdolliseksi koko vertauskuvan käyttämisen.
Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virsillä on kaikilla oma tarkoituksensa niitä esittäviin neitosiin nähden. Ne muistuttavat heitä olemaan elämässä puhtaita, uskollisia ja varovaisia. Selvä kasvatuksellinen eli pedagooginen silmämäärä on siis huomattavana näissä virsissä, joita määrättiin nuorten tyttöjen laulettaviksi katolisessa pyhäkulkueessa.
Näillä runoilla on myös kaikilla kolmella eri syntyperänsäkin: hengellisen, ritarillisen ja porvarillisen elämän ajatuspiiristä. Ne siis puolestansa todistavat, että keskiajan loppupuolella Suomen papisto ja aatelisto sekä kaupunkien väestö käyttivät suomenkieltä, eivätkä ainoastaan jokapäiväisessä puheessaan, vaan myös ilmaistessaan runollisempia tunteitansa, Siihen aikaan oli suomalainenkin kansanlaulu sanan täydessä ja oikeassa merkityksessä kansan laulu.
9. Helka-virsien loppusäkeet.
Keskeneräisen Annikaisen virren jälkeen lauletaan vielä joukko säkeitä, joiden ajatus ei ole minkäännäköisessä yhteydessä sen sisällyksen kanssa. Näissä säkeissä voi eroittaa kaksikin eri ajatusjaksoa.
Edellinen säejakso sisältää kertomuksen hirvestä, jonka vaahdosta ja karvasta kasvaa onnea tuottava puu.