Solmu ei liene tässäkään tapauksessa ratkaistava muulla kuin yksinkertaisesti poikkipanemalla: katolinen pyhäkulkue virsineen ja menoineen, joka samoaa vuoren ohitse, on eroitettava vanhemmasta vuorella pyhitetystä kokkovalkeasta, jonka ympärillä ei näitä virsiä enää laulettu.
Alkuperäiselle pyhäkulkueelle täytyy ajatella ainoasti yhtä määrättyä päivää vuodessa ja semmoiseksi soveltuu Helka-juhlan pääpyhä Helluntai, joka on samalla koko Sääksmäen pitäjän vanha kirkkopyhä. Oliko aikoinaan pyhäkulkuekin yhteinen kaikelle pitäjälle vai ainoasti erityiselle kylälle, ja kulkivatko jälkimmäisessä tapauksessa Ritvalaiset "jumaloihin" aina kirkolle asti vai oliko heillä pienempi pyhäkkö omassa kylässään, ovat kysymyksiä, joihin tuskin voitaneen toivoa täyttä selvitystä. Mutta epäilemätöntä on, että pyhäkulkueen yhdistäminen Länsi-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla vielä tavattavaan "Hela-valkeitten" polttamiseen on juuri säilyttänyt tämän kulkueen menoineen ja lauluineen viime aikoihin asti Sääksmäen Ritvalan kylässä.
11. Hämäläisen runon rakenne.
Onko siis edellä esitettyjen Helka-virsien runollisuus niin köyhä ja kuiva, niiden runopuku niin vaillinainen ja kieli niin virheellinen, kuin on väitetty? Niiden sisällys on jo esitetty; mutta tämän kysymyksen täydellinen ratkaisu vaatii vielä muotopuolen tarkastamista.
Professori Ahlqvist on koettanut todistaa,[183] että vanha runomme nykyisessä muodossaan ei ole voinut syntyä yhteissuomen aikana, koska runon mitta säkeissä semmoisissa kuin: "hete heiluva selällä; lasken lehmäni leholle; vetelete veen kalana" j.n.e., välttämättä edellyttää karjalanmurteen mukaista kerakkeiden astevaihtelua. Eli toisin sanoen, sellaisten säkeitten soveltumattomuus n.k. hämäläismurteihin osoittaisi, että runomme muodollisia vaatimuksia nämät murteet yleensä eivät voi täyttää.
Mutta aivan yhtäläisen johtopäätöksen, vaikka vastakkaiseen suuntaan, voisi tehdä semmoisista Helka-virsien säkeistä kuin:
Pesi Jeesuksen jala'at (Mat. 62);
Pane minua, minkäs tahdot (Mat. 67);
Kanssa kahdeksan kesää,
Ynnä yhdeksän suvea (Ink. 8-9);
Niin sä lähde lentämähän (Ink. 36).
Miten mahdottomat ne ovat olleet itäsuomen murteelle muuntaa, osoittaa paraiten Lönnrotin yritys Kantelettaressa sovittaa Helka-virretkin Kalevalan "runokielelle". Näiden säkeitten suhteen on hänen täytynyt joko muuntaa sanan muoto tai koko sana taikka rikkoa runon mitta:
Kiesuksen jalat pesevi;[184]
Pane minua, minnes tahot;
Kanssa kaheksan keseä, —
Ynnä syksyä yheksän;
Niin sä lähe lentämähän.
Toinen murre ei siis itsessään ole toista mahdollisempi mukautumaan ahtaasen runopukuun; kumpainenkin sen vaikeuksista omalla tavallaan aivan yhtä hyvin suoriutuu.