Anterus Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Kuutta ratsua rakensi,
Alla kuuen kosjomiehen,
Seitsemättä itsellehen,
Kaheksatta neiollehen.
Sen hän kultahan kuvasi,
Hopeahan huoletteli,
Mihin itse istueli;
Sille hän vaskea valavi,
Mihin kaikki vellon kansa.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Meni Korkasta kosihin,
Kavalasta katsomahan;
Meni Konnuilta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta.
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit veljet keskimmäiset,
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Älä mene poikueni!
Älä mene, et sinä saa!"
Toki meni ei totellut,
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vaaruuksia(!),
Kohti miehiä kovia.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Rahoi neion, tinki neion,
Nosti neion ratsahalle,
Hypytti hyvän selälle,
Toi neion isän kotihin.
Runon loppuosasta riittää näytteeksi edellinen toisinto, kuitenkin täydennettynä paikoittain jälkimmäisen säkeillä, jotka on pantu hakasien väliin.
Viikon villoilla makoitti,
Toisen viikon höyhenillä,
Kolmannen kukon sulilla.
Alkoi neitonen läsiä,
Kujerrella kultatukka,
Vaerrella valkopäinen.
Ylen mies ylen hyväinen
Alkoi neiolta kysyä,
Kassapäältä kannoitella:
"Oliko raskas kultaratsu,
Vai raskas hopearatsu,
Meielähän[479] tuotaessa?
Vai oli paulasi kovassa,
Vai oli vyösi kiinteässä,
Meielähän tuotaessa?"
Neito vasten vastaeli,
Vasten vastahan saneli:
"Ei ollut raskas kultaratsu,
Eikä raskas hopearatsu,
Ei ollut paulani kovassa
Eikä vyöni kiinteässä;
Olit vaivat vatsassani,
Syämessäni kipeät."
Otti villat viimeisetkin,
Aivinatkin ainoaiset,
Meni noijille Venahan,
Ala linnan arpojille.
Noiat katsoit nuolihinsa,
Arpojat kuraksihinsa,
Noiat sanoit nousevansa,
Arpojat ylenevänsä.
Ylen mies ylen hyväinen
Otti tuon totellaksensa,
Pian tieltä pyörähtihe.
Tuli matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen;
[Kirkko vastahan tulevi].
Alkoi soia kirkon kellot,[480]
[Parkua papin pasunat].
Seisottihe tien selälle,
Kuuntelihe, kääntelihe:
"Mitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat?"
Kirkon katsoja kavala,
Kirkon vahti liian viisas,
Sanoin laati, suin läkäsi:]
"Sitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat];
Ket viimein vihillä käivät,
Niitä kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Pian tieltä pyörähtihe,
Meni matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen.
Kalmat vastahan tulevat.
Hän luokse luottelihe,
Likemmä lähentelihe,
Kysytteli, kannoitteli:
"Hauankaivajat kavalat![481]
Kelle hauta kaivetahan?
Kuka meistä koissa kuoli,
Vai kuoli korottajani,
Vai katosi kantajani?"
Hauankaivajat kavalat[482]
Tuon vastasit, noin sanoivat:
"Eipä kuollut sun isosi,
Kaonnut korottajasi,
Kuoli kulta kumppalisi,
Vaipui vaippasi alainen."[483]
Ylen mies ylen hyväinen
[Puri huulta, väänsi päätä],
Meni matkoa vähäsen,
Pellolle kylän perähän.
Kuuli koissa kolkettavan,
Naapurissa nalkettavan:
"Mitä koissa kolketahan,
Veräjillä veistetähän?"
Kysytteli kannoitteli:
"Mitä veistät velvyeni,
Sepitset[484] sula setäni?
Vai veistät sotivenoa,
Sotilaivoa rakennat,
Sotipaatta paukuttelet?"
Vellot vasten vastasivat,
Vasten vastahan sanoivat:
"En veistä sotivenettä,
Sotilaivaa en rakenna,
Sotipaatt' en paukuttele;
Veistän kahta kalmopuuta.
Kahta kuollehen kotia,
Kaonnehen[485] kartanoa.
Teiät kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Iski kahta kämmentähän,
Kuin on [kahta kalman usta];
Viskas viittä sormeansa,
[Kuin viittä Viron vipua.
Tuli tuimana tupahan,
Neito kolkassa läsivi,
Kujertavi kutritukka.
Veti veitsen reieltänsä,
Tempasi tupesta tuiman,
Pahan parkkinahkasesta.
Iski kerran neitoansa,
Toisen kerran itseänsä.
Niitä kaksin kalmattihin,
Yhellähän hauattihin].
Anteruksen mainesanat alkusäkeessä: ylimö eli ylisen, myös yläisen ja ylimmän poika, joskus ylimäin jyrki,[486] sekä kertosäkeissä ylimmäisen poika ja ylen mies, ylen hyväinen osoittavat selvästi, että on kysymys keskiaikaisesta ylimyksestä eli ritarista, kuten Jusleniusenkin säilyttämästä katkelmasta käy selville.
Kotiintulo koulusta tavataan vielä eräässä Hevaan kappaleessa vähän laveamminkin kuvattuna.[487]
Oli koulussa kovassa,
Siis vitsaista vihaista,
Katikaista kaiskeaista.
Tuli koulusta kotihin,
Sitoi kokkahan heposen,
Pani paatin patsahasen,
Kultaharjan kuuritsahan,
Kultakukkia etehen.
Itse tuulena tupahan,
Savuna salin sisähän,
Viskas kirjat kiukahalle,
Passit parvelle lähetti,
Kannelle kypäräspään.
Kintahat kypärän päälle.
Vaan siihen on aivan selvästi vaikuttanut toinen "Koulusta paenneen pojan" runo (Kanteletar 3:s painos III. n:o 132), joka on kaikkialla Inkerissä tunnettu, esim.[488]
Läksin skouluhun kotonta,
Oppihin omilta mailta,
Kova oli koulu käyäkseni,
Raskas raamattu lukea.
Viskasin kirjat kiukahalle,
Raamatut rahin nenähän,
Kissat kirjasta lukivat,
Kasit katsoit raamatusta.
Läksin kotihin kulkemahan,
Veräjille vieremähän. —
Tästä runosta on myös päänäytteessä johtunut: "oli koulussa kovassa", niin että varsinaisesti Anteruksen runoon kuuluvaksi jää yksistään säe: "tuli koulusta kotihin."
Rahille raisusti istahtaminen sekä kypärän ja kintaitten heittäminen ovat lainatut "Kunnottoman miniän" eli tyttärensä tappajan emon runosta (Kant. 3:s pain. III. n:o 98), jossa poika kotiin tultuansa pahoilla mielin äidille ilmoittaa, ettei saa ketään vaimokseen monien sisariensa tähden.