"Tuoll' on sinun poikuesi;
Pilatukset piinatahan,
Paha väki vaivatahan,
Yheksän sylen syvyes,
Kivet alla, paaet päällä,
Someret keskellä syäntä."
— "Oi päivyt, Jumalan luoma!
Nouses koivun konkelolle,
Lepsähäs lepän rehulle;
Paista kivet pehmeäksi,
Paaterot vaahtena valuta,
Someret veeksi vie."
Välistä Neitsyt Maaria, kehoitettuaan päivää nukuttamaan vartijat itse[255]
Läksi
Poiuttahan etsimähän.
"Nouse Luoja kuolemasta,
Herra hauasta hereä,
Jo oot viikon maassa maannut."
Joskus on päivä kokonaan unohtunut pois ja yksistään Neitsyt Maarian itku haudalla kuvattuna.[256]
Äiti haualle tulevi,
Itki äiti hurstelevi,
Voia vuopahuttelevi.
"Mene poies äityeni,
Polttaa kuin tulikipunat."
(Pyyn pyrähtäminen).
Onpa viimein Maarian osallisuus Luojan surma-virressä ulottunut sen jälkikappaleesenkin, Hiiden sepän kahlintaan, jonka hän Luojan asemesta suorittaa, ennen kuin tämän etsimänsä lapsen auringon avulla saa ylös haudasta. Sentapainen kokoonpano on todella muodostunut kauttaaltaan "Neitsyt Maarian virreksi", joksi sitä laulajakin nimitti.[257]
Kantelettaren laitoksessaan on Lönnrot käyttänyt hyväkseen Arhipan eheätä toisintoa johdantoineen, vaikka muiden venäjänkarjalaisten kappaleiden nojalla on yhdistänyt runon Lapsenetsintä-virteen ja sovittanut siihen Neitsyt Maarian sekä haudalla itkijäksi että päivän kehoittajaksi. Lönnrotin omaa järjestelyä on ainoasti haudalle menon asettaminen ennen päivän kehoitusta sekä Neitsyt Maarian tarjoutuminen Luojan keralla kuolemaan, joka on otettu Arhipan säilyttämästä päivän tarjouksesta. Haudan vartijain kysymys auringolta: "mitäpä sie tänne läksit?" (v. 661) on niinikään Lönnrotin paikoilleen panema; saanut hän on sen Luojan kysymyksestä, josta Venäjän Karjalassakin on joskus jälki tallella.[258] Viimeksi on Lönnrot osannut käyttää myös päivän palaamista entiselle sijalleen asettamalla sen somasti runokappaleen loppuun (vv. 700-5). Mahdollisesti hän onkin vaistomaisesti löytänyt tämän kohdan alkuperäisen paikan kansanrunossa. Sillä niinkuin Suistaman-puolisesta ynnä inkeriläisistä toisinnoista näkyy, on epäilemättä alkuansa ajateltu päivän paistaneen itse haudan partaalta.
Vielä on mainitsematta kaksi vanhinta todistuskappaletta Pohjanmaalta. Topeliusen kokoelmissa on säilynyt Gananderin käsikirjoitus 1760 luvulta, joka sisältää kolme Kalevalan aineista kertomarunoa, tiettävästi aikaisimmat kirjaanpannut, ynnä kysymyksessä olevan runon katkelman. Niinkuin t:ri Niemi osoittaa,[259] on tämä käsikirjoitus ainoasti kopio jonkun toisen muistiinpanoista; pariin Topeliusen julkaisemaan liitetty ilmoitus, että se olisi Kemin tienoilta, perustuu pelkkään olettamukseen, mahdollisesti sekaannukseen. Kun t:ri Niemi siitä huolimatta myöntää, että runot voivat olla Kemin tienoiltakin, nojautuu hän niiden kieleen, jolla on Pohjanmaan äänneasu, sekä siihen huomioon, että ne ovat Venäjän-Karjalan runoja, jotka helposti ovat voineet kulkeutua juuri niille seuduille. Vaan jos ottaa vielä lukuun, että runojen leviäminen Vienan läänistä niin etäälle kuin Kemiin ei ole selitettävissä muuten kuin satunnaisten siirtolaisten tai luonnollisimmin kuljeksivien laukkukauppiasten avulla, ei tällä paikan määräyksellä ole suurta merkitystä. Sillä lienee jotenkin yhdentekevää, onko joku Pohjanmaan talonpoika Venäjän-Karjalan mieheltä nuo runot tilapäisesti oppinut ja sitten jollakin herrasmiehellä kirjoituttanut vai onko tämä kirjoittaja pannut ne paperille suorastaan laukkukauppiaan omasta suusta. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että ennen Lönnrotia, Sjögreniä ja Topeliustakin oli Vienan läänin lauluaarre avautunut jo Gananderin aikana.
Huomataksemme, että kysymyksessä oleva runon-toisinto on venäjänkarjalainen, ei meidän tarvitse muuta kuin sitä verrata ajassa lähinnä seuraavaan Topeliusen kirjaanpanoon.[260]
Kaivettihin Luojan hauta.
Yheksän sylen syvysi(!),
Syli puolen kymmenettä.
Sata rautaista oritta,
[Sat]a toinen rauatonta,
[Sat]a mijestä miekallista,
[Sata toi]nen miekatonta
— — kiveä suurta,
— — vaivaelit,
— — suun etehen,
— — [k]asvon päälle.
— — aurinkoinen!
— — [kan]ana
— — —
Vanhat vasten sauvojahan.