Kuhun ei kääntyne käteni,
Mihin ei sormeni sopine,
Käyköhöt käet Jumalan;
Sopikohon Luojan sormet.
Arhipan mukaan Kantelettarenkin laitoksessa Luoja on vastaamatta Hiiden sepän viimeiseen pelkoon lukon suhteen, johon häneltä vielä avain on tekemättä.
Topeliusen julkaisusta ynnä Sjögrenin kirjaanpanosta olisi Lönnrot kyllä löytänyt Luojan vastauksen aivan samanlaisena kuin Inkerissä ja Itä-Karjalassa.
"Vuotas minä mittelen!"
— "Enpäs anna mitellä,
Sinä lukkohon lukitset,
Sinä painat palkimehen."
— "Enpä lukkohon lukitse,
Enpä paina palkimehen."
Mittelevi, määrelevi,
Jopa lukkohon lukitsi j.n.e.
Mutta Lönnrot ei ole tahtonut tällä piirteellä lisätä sitä läpikäyvää valheellisuuden ja petollisuuden vaikutusta, jonka runon juoni Venäjän Karjalan oppimattomiin laulajiinkin tuntuu tehneen. Yhdessä Vienan ja Aunuksen läänin rajaryhmän toisinnossa jo Luojan selitys silmiensä johdosta aiheuttaa Hiitolan isännän huomautuksen, nähtävästi Väinämöisen Tuonelan-retkestä lainatun:[316]
"Jo tunnen valehtelijan,
Keksin kielahin sanojan",
johon Jumalan poika ikäänkuin puolustukseksi vastaa:
"Vakakin valehtelevi,
Kielaskin toen sanovi."
Toisessa Aunuksen-puolisessa kappaleessa kuuluu runon loppu:[317]
"Eläs lukkuhun litsistä,
Eläs paina pantimehen!"
Sanovi Jumalan poika:
"Ei ole lujat käsilukut,
Ne lukut lujat tulevat,
Jotka Luoja, lukkuavi."
Itse lukkuhun litsisti j.n.e.
Hiien vanhin vastoavi:
"Jopahan olit Jumala,
Jopahan sä minun petit!"