Kolmannen, Vienan läänin kappaleen päätössanat osoittavat, mitenkä itse kansa omantuntonsa kannalta on yrittänyt selittämään runon ajatusta:[318]
Synti Luojalle tulevi,
Iän kaiken valtialle.
Luoja ei synnistä lukua piä.
Huomattava kuitenkin on, että viimeksi mainittu selitys on uudenaikainen. Vanhemman kansankäsityksen mukaan, niinkuin kaikkien kansojen tarusto todistaa, pidettiin sukkelaa viekkautta pikemmin ansiona, kuin vikana. Mutta ennen kuin ryhdymme tarkastamaan, mitenkä juuri tämä runo on semmoisen periaatteen mukaan muodostunut, on meidän otettava selkoa siitä, mistä päin se on nykyisille laulupaikoillensa levinnyt.
Että sekin on Varsinais-Inkerissä siirtynyt suunnassa idästä länteen, voimme päättää Hevaan ja Soikkolan puolisten runojen vertailusta, jonka lisäksi tulee, ettei sitä läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella, ollenkaan ole tavattu. Siitä päättäen on se Itä-Suomesta Karjalan kannaksen kautta kulkeutunut Inkerinmaalle.
Esilläolevan runon todella tapaammekin Karjalan kannaksen laulualueen pohjoispäässä, Jaakkiman tienoilla, vieläpä yhdessä Luojan haudan kaivamisen kanssa.[319]
Rauti takoi pajassansa,
Otsa hiessä helskytteli.
Kysyi Luoja Rautaselta:
"Mitä takoo Rauti,
Hiien seppä hilkkasee."
Vastaa Rauti Luojallensa:
"Kahlehita Luojan kaulaan.
Mut en tieä,
Kuin on paksu Luojan kaula."
Sanoi Luoja Rautiselle:
"Kuin on konna omakaulas."
Luoja lukkoon rapasi.
Rauti kaivoi pitkän hauan,
Seitsemän sataa syltä.
Kysyi Luoja Rautiselta:
"Mitä Rautinen kaivaa?"
Vastaa Rauti Luojallensa:
"Luojalle syvän haudan,
Johon Herra haudataan."
Luoja lukkoon rapasi:
"Kiru tuossa kinnahinen,
Paru tuossa pannahinen,
Luojan lukkojen välissä;
Kust' et pääse päivinäsi,
Selkiä sinä ikänä,
Kuni maa ja taivas seisoo."
Tämä toisintomuoto ei kuitenkaan johda Varsinais-Inkeriin, vaan Itä-Karjalaan, jossa molemmat Luojan surmavirren kappaleet säännöllisesti esiintyvät yhdistettyinä. Inkerin puoleile on niiden täytynyt kulkeutua jo ennen yhteenliittymistään.
Erikseen on Suomen itämurteen alalla Hiiden sepän kahlinta useita kertoja muistiin pantu, enimmiten suorasanaisen kertomuksen muodossa, josta runosäkeet paikoittain läpikuultavat. Näiden todistusvoimaa heikontaa vaan se seikka, että kaikki ovat uusimman ajan kirjaanpanoja, joissa vilkkaamman liikkeen, koulun ja kirjallisuuden vaikutus on alati lukuunotettava. Tosin niissä tavataan lisäselityksiä semmoisia kuin: "kivi oli ennen niin pehmeätä, että askelet jäivät kallioon, ja rauta niin, että käsissään sai muokkailluksi" ja: "siitä asti piru kahlettaan viilaa, jott'ei ole kuin jouhen verran pitämässä, vaan pitkää perjantaita vasten tulee aina yhtä vahvaksi kuin ennen."[320] Mutta molemmat huomautukset voivat johtua muusta kansanuskosta, joka on runosta riippumaton. Jälkimmäiseen on verrattava suorasanainen kertomus kahleen hiomisyrityksestä, joka joskus Venäjän-Karjalassa, niinkuin saamme nähdä, on runon loppuun liitetty. Vastaavalla paikalla ilmestyy myös Suomen Itä-Karjalassa seuraava taikauskoinen käsitys. Kahleesen lukittuna Juutas huudahtaa: "min pyhänä päivänä veistä hiotaan, sen kahle kaulassa hoiketkoon!" Vaan Luoja vastaa: "minkä (pyhänä) kattilaa (eli: kattilan pankaa) pestään, sen kahle järetköön!"[321]
Jälkiä Hiiden sepän taonnasta itäsuomen alueella tapaamme vielä parissa vanhemmassa kirjaanpanossa. Siinä Päivänpäästö-runossa, jonka Reinhold von Becker v. 1819 sai rovasti K.F. Aejmelaeuselta Paltamossa, kerrotaan mitenkä yöllä syntynyt Väinämöinen:[322]
Takoi Herran tarpehia,