joka selvästi viittaa Hiiden sepän taontaan. Siihen nähden että runon löytöpaikka on niin lähellä Venäjän-Karjalan rajaa, voi kuitenkin ajatella sen tuolta puolen tulleen.
Mutta aivan Savon sydämestä, Leppävirroilta, on v. 1858 löydetty loitsu, jonka seassa on säkeitä säilynyt sekä Päivänpäästö-virrestä että kysymyksessä olevasta runosta.[323]
Mistä lie pulma j.n.e.
Luoja ennen kuut kehitti,
Kuut kehitti, päivät päästi.
Luoja saatanan kirosi
Vuorihin terässekoihin,
Rautaisihin kallioihin.
Onpa Länsi-Suomessakin esillä olevasta runosta muisto tallella muutamassa raudanluvussa Kankaanpäästä.[324]
Pehmennä rauta,
Kovenna rauta,
Pidä viha!
Koska silloinkin pehmennit,
Kun piru kahleiss' oli.
Suorasanaisia tarinoita pahan hengen kahlitsemisesta on löydetty myös Norjan Lappalaisilla ja Saarenmaan Virolaisilla. Edelliset kertovat Perkel'in taistelusta Jubmel'in kanssa seuraavasti.[325] Perkel oli laatinut rautakahleet, joilla hän sitoi Jubmelin, heittäen vielä suuren vuoren hänen päälleen. Mutta Jubmel pääsi irti, sitoi vuorostaan Perkelin sekä viskasi vuoren hänen päälleen. Kun Perkel jälleen sieltä irtautui, niin kiveä ja tomua lensi ilmaan. — Jälkimmäisillä on tämäntapainen tarina.[326] Nuoren Jumalan, Jeesuksen, astuttua alas helvettiin, paha henki, joka ei häntä tuntenut, käski sulkea oven. Vaan Jeesus sen avasi ja muutti samalla rautaiset ovipuoliskot kultaisiksi. Paha henki yritti niitä jälleen kiinni panemaan, etteivät ihmissielut pääsisi ulos. Silloin Jeesus läheni häntä ja pani vasemman kätensä nimettömällä sormella hänen kaulaansa yhden ainoan rautaisen kahleen, joka paikalla meni lukkoon: tee mitä tahdot, et saa auki! Ihmissielut Jeesus vei sitten mukanaan taivaasen.
Niinkin yhtäläisten tarinain ilmestyminen Länsi-Suomessa, Norjan Lapissa ja Saarenmaalla, joihin kaikkianne on skandinaavilainen vaikutus ulottunut, ei ole mitenkään muuten selitettävissä, kuin olettaen skandinaavilaisissakin maissa olleen keskiajalla yleisen kansankäsityksen, että Vapahtaja on helvetissä pahan vallan kaularautaan kahlinnut.[327]
Luojan virren tutkimuksessaan Borenius osoittaa, mitenkä mainittu käsitys perustuu n.k. Nikodemuksen evankeliumiin.[328] Tämän mukaan oli Jeesus astuessaan alas tuonelaan kukistanut kaksi pahaa henkeä: saatanan eli kuoleman ruhtinaan, jonka oli tallannut maahan, sekä manalaisten ruhtinaan perkeleen, jonka oli ottanut kiinni, päästäen samalla vapaiksi ne vanhurskaat, jotka perisynnin tähden olivat sidottuina. Samassa apokryyfisessä evankeliumissa häämöittää myös suomalaisen runon perusajatus: pahan vangitsemisesta viekkaudella. Kuoleman ruhtinas oli jo riemuinnut, toivossa saavansa valtaansa Jeesuksen, joka sanoilla: "minun sieluni on murheissaan kuolemaan asti", oli muka ilmaissut häntä pelkäävänsä, vaan manalaisten ruhtinas oli silloin varoittanut: "lausuessaan kuolemaa pelkäävänsä, on hän ainoasti tahtonut sinua pettää."[329]
Nikodemuksen evankeliumi on keskiajalla ollut paljon käytetty, niinkuin muistakin Luojan virren osista olemme nähneet. Sen vaikutus on huomattavissa esim. Englannin katolisessa runoudessa. Vanhin englanninkielinen runoilija Caedmon, joka eli 7:nnellä vuosisadalla, kuvailee saatanan valituksessa, mitenkä kova rauta tulikuumana taottiin hänen ympärilleen renkaiksi, joilla Jumala oli hänet nimenomaan kaulastakin kiinni sitonut.[330]
Kristillisen vaikutuksen alaisina ovat niinikään muodostuneet islantilaisten vanhoissa lauluissa ja tarinoissa kertomukset pahan Lokin ja hänen poikansa Fenris-suden kahlitsemisesta. Jälkimmäisen saavat Aasat petoksella houkutelluksi kolmesti itse koettelemaan yllensä heidän tuomiaan kahleita. Lokin he taas kiinnittävät kallioon toisen hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuvat raudaksi.[331] Tietystikään eivät nämät Edda-tarut, joita tuskin Ruotsissa lienee tunnettu, ole suomalaisen runon kehitystä aiheuttaneet. Vaan sen voinee näistä päättää, että skandinaaveillakin on löytynyt legendoja, joissa on kuvailtu pahan hengen kahlinnan tapahtuneen petoksella sekä kahleitten kaulaan pannessa koventuneen. Viimeksimainitun piirteen suomalaisessa runossa voinee siis pitää alkuperäisenä, vaikka se on unohtunut inkeriläisistä toisinnoista, joissa muutenkin loppu on vähimmän eheänä säilynyt. Huomattava on myös Luojan ylösnousenta-virressä päivänpaisteen sulattava vaikutus kiviin tai metalleihis, joka edellyttää mielikuvaa niiden muinaisesta pehmeydestä ja sulavuudesta.