Sokee ukko sanoo:
"Pankaa keijäs tuohon kohtaan!
Vielä minä pistän häntä."
Toiset pantiin keijäs —,
Pisti häntä sokee ukko;
Lämmintä verta hälle tuli.
"Mitäpä tuos[sa] nyt hiilavaa tulee?"
Luoja sanoi:
"Voiapa sokee silmiäsi!"
Sokee verel[lä] voiti silmät,
Tulipa sokeel[le] silmät vielä.
Hänpä polvusilleen —:
"Voipa tuota suurta kummaa!
Ei tuo ois meiän piinattava,
Kun tuo minul[le] silmät antoi."
Sen jälkeen seuraa Luojan surma-virsi yhä samassa puutteellisessa runopuvussa. Ensin esitetään Luojan hautaaminen ja ylösnousenta auringon avulla, jolle Luoja lukee "oman virren" eli "luvun". Sitten kerrotaan, kuinka Luoja kulkiessaan Hiitolaisien hiilikankahilla kuulee pajasta taonnan ja lentää pyyn muodossa pajan katokselle. Mutta pyystä näkyy laulajalle muistuneen mieleen, että toinen pyyn tarina on väliltä unohtunut. Luoksensa saapuneet "braatjat" Luoja lähettää maammollensa sanaa viemään.
"Hoi Maaria, älä itke!
Jopa on Luoja päässyt vai."
— "Enpäs usko, enpäs smieti,
Äsken on tosi,
[Kun] pyyhyt pyrähtelee,
Keitetty pyyhyt kattilassa."
Silläpä sanal[la]
Pyy pyrähti, maa järähti,
Jeesuksen syän särähti.
"On se nyt jo tosi ollut."
Maaria polvusilleen —
Hänkö muka (niin) ihastuiko.
Nyt palaa runo siihen kohtaan, mistä oli keskeytynyt. Pajan katokselta raon kautta katsottuaan, mitä Hiitolaiset tekevät, Luoja muuttuu jälleen mieheksi ja astuu pajan kynnykselle. Omituinen lisäpiirre on "tshiepin" (kahleen) kolmenkertainen takominen ja kestävyyden koetteleminen, lisäten rautaa kolmesta puudasta yhdeksään. Tämä piirre näkyy olleen jo Europaeusen Kotajärvellä tapaamassa Luojan surma-virren toisinnossa[336] ja on tiettävästi venäläisperäisistä saduista lainattu.
Vielä kääntyy runon ajatus takaisin Juudaksen kohtaloon. Hiitolaisen sanansa voimalla kahlittuaan Luoja kutsuu seuralaisensa jälleen ympärilleen.
Kaikk' on braatjat keräyttiin,
Jo on
Hiitolainen vangissa-ko.
Katsoo-ko, Iuda juoksee suon rannetta myöten.
"Hoipa Iuda, tule tänne!"
Katsahti: ka Maarian poika,
Braatjoin kera itse ompi.
Hän-kö se pakoon huskahtihen.
Hän-kö se viippai oikeel[la] käel[lä]:
"Mene sinä Hiitolaisel[le] yskään!"
Eikä runo tähänkään lopeta, vaan antaa Luojan edelleen matkailla "braatjoin" kera.
Matkai maita, matkai soita,
Matkai kaunihil[la] kaseksil[la].
Tulipa siinä
Mustan mullan murtaj[a] vastaan.
"Terve,
Jumalan apu kyntäjäl[le]!
Minä konsa täs[tä] matkaelin,
Tämä kohta oli
Pikkaraisen[a] vesikkona.
Nytpä on jo
Mustan mullan murrettavan[a]."
Matk. kylän rantoj[a] myöten.
Tuli paimonen vastaan vai.
"Minä täst' on konsa kuljin,
Nämä oltiin pienet vasat,
Nytpä ollaan lypsylehmät."
Meni hän i pagostalle.
"Minä täst' on konsa matkain.
Viel' oli tässä Pagosta asettamatta,
Nytpä on
Papin parta homehes[sa],
Kirkon seinä kiitsimessä."
Ensimmäinen ja laajin näistä Luojan surma-virren liitteistä, Juudaksen kavallus, tavataan venäläisenkin kansanlaulun aineena ja löytyy useassa kirjaanpanossa sekä Iso- että Vähä-Venäjältä, joiden sisällys on kuitenkin suomalaiseen virteen verraten melkoista suppeampi. Näytteeksi suomennettakoon muuan Kazanin ja Nishni-Novgorodin tienoilla muistiinpantu.[337]
Viikolla piinan Juuttahat
Kristusta takaa ajoivat.
Vaan eivät saaneet valtaansa,
Kun eivät voineet tuntea,
Vaikk' oli ilmi edessä. —
Apostolien pöydältä
Kun loppui leipä, torillen
He lähettivät Juudaksen.
Hän alkoi tiellä tuumata,
Mitenkä pettää Jumala.
Hän juoksi ristiin rastihin
Ylimpäin pappein taloihin:
"Kristuksen teille näytän mä,
Minulle kolmekymmentä
Jos kultarahaa maksatten."
— "Oi Juudas, meille tarpeesen
Semmoiset miehet olisi."
Juudaspa rahat korjasi,
Sielunsa sulki helvettiin.
Lukittuansa sielun niin,
Ei enää mitään miettinyt,
Kristuksen vainoon yhtyi nyt.
Matkalla hänen kulkeissaan
Juutalaisjoukko kerallaan,
Kysyivät hältä: "mitenkä
Kristuksen meille näytät sä?"
Niin Juudas virkkoi: "katsokaat,
Te Juutalaiset sotilaat,
Kun Kristusta ma suutelen,
Te hänet siitä tunnetten."
Hän siten kiinni otettiin,
Kristukseen takaa tartuttiin.