Temppelirakennuksia ei ole milläkään suomensukuisella kansalla ollut. Pyhinä paikkoina olivat korkeat vuoret, kirkkaat lähteet, kovat kosket, lehdot eli metsistöt ja yksityiset puut. Monta on semmoista paikkaa Suomessa, joiden nimeen pantu Pyhä tai Ukon vielä muistuttaa muinaista pakanallista kunnioitusta. Lähteitä tiedetään useampia, mihin myöhempinäkin aikoma uhreja vietiin. Semmoinen on esimerkiksi Eräpyhä Orihvedellä. Se löytyy kallioisella niemellä, jonka kukkulalla nähdään kivistä ladottu nelisoppi. Toinen on Laurinlähde Janakkalassa. Joka kyläkunnalla näkyy olleen yhteinen pyhä lehto, missä suurina juhlina uhrit toimitettiin ja iloa lyötiin. Tämmöisiä tuultavasti olivat esim. Killanketo ja Kaunisnummi likellä Tursunperän kylää Mynämäellä. Sinne tuli vielä viime vuosisadan loppupuolella Mynämäen ja Nousiaisten pitäjäin nuoriso kokoon kilpaleikkejä pitämään. Luultavasti olivat nämät lehdot kaikki, niinkuin muutamista varmaan tiedämme, ympäröidyt tarhalla ettei pedot pääsisi uhreja korjaamaan. Lehdoissa seisoivat myös jumalain tuvat. Tavallisesti olivat ne puun kantoja, joiden huippu oli ihmisen pään muotoiseksi veistetty. Toisinaan taas olivat kiviä, eriskummallisia muodoltansa. Näin oli laita Wirossa, missä kivikuvat sanottiin nimellä kivimal. Kristin-uskon päästessä voitolle ne upotettiin vesiin tai kaivettiin maahan. Kalliilla valalla sitoutuivat niiden kätkijät piilopaikkaa salassa pitämään, ettei kuvat joutuisi muukalaisten saastuttamiin käsiin. Kumpaakin lajia on Suomessakin ollut. Sodankylässä näki Castrén niitä vielä; puiset sanottiin Hurikkaisiksi. Sukulaisemme Ostjakit, joilla myös on puunkannot jumaloina, pukevat ne koreiksi kalleilla turkiksilla ynnä kultaisilla ja hopeisilla kalkkareilla. Sama tapa taisi myös meidän esivanhemmilla olla, jos siitä saa päättää, mitä Bjarmeista on kerrottu. Paitsi näitä yhteisiä uhripaikkoja oli myös joka talolla oma yksityinen pyhä puunsa, jonka juuressa, Wirolaisilla ainakin, seisoi kivinen alttari, Siihen vietiin maistiaiset kaikesta mitä talossa keitettiin. Pyhinä puina, jotka Wirossa nimitettiin Warjo- eli Hiidenpuiksi, Suomessa Karsikoiksi eli Pitämyspuiksi, olivat edellisessä maassa tavallisesti tammet tai lehmukset; meillä korkeat koivut, kuuset tai pihlajat. Runoista näkyy kuitenkin että myös Suomalaiset, ennen kun pohjosemmalle siirtyivät, pitivät tammea pyhänä puuna.
Kodin haltijoille tavallisesti kaadettiin uhrit tuvan nurkkiin tai vielä paremmin lattian alle; sillä mitä likemmäksi rukoeltavaa haltijaa uhrattaessa tultiin, sitä helpommin hän kuuli rukoukset.
13. Tietäjät.
Tavallisesti oli kukin perheen-isäntä pappina talossaan. Hän se oli, niinkuin olemme nähneet, joka kotona tehtävät uhrit toimitti. Mutta suuriin yhteisiin uhreihin tarvittiin erittäisesti jumalain palvelukseen harjanneen miehen apua ja johtoa. Sen sanovat venäläiset aikakirjat selvillä sanoilla. Henrik Lättiläisenkin saksalaisessa aikakirjassa näemme kerran papin uhrauksessa neuvojana. Nämät esivanhempamme papit nimitettiin Tietäjiksi, Noidiksi ja Arpojiksi (myös intomiehiksi, myrrysmiehiksi, loitsijoiksi). He olivat samassa myös lääkäreinä ja ennustajina.
Ei mihinkään sotaretkeen tai muuhun suurempaan yritykseen saatu ryhtyä ennen kun oli jumalilta tiedusteltu kuinka se olisi onnistuva. Siihenpä oli tietäjän neuvoa tarvis. Hän osasi arvat asettaa ja niitä selittää. Wirolaisilla oli yksi arvan katsomisen meno semmoinen että otettiin vaari mille puolelle uhri-eläin teurastettaessa kaatui. Jos oikealle, se ennusti onnea; jos vasemmalle, turmiota. Suomessa ei tiedetä tämmöistä temppua tehdyksi. Meillä katsottiin arpaa sillä lailla että solki pantiin seulain päälle ja tätä hytkytettiin. Siitä mihin ja kuinka arpa hyppi päätettiin vastaus tehtyyn kysymykseen. Tätä samaa temppua Wirolaisetkin osasivat käyttää. Lappalaisilla oli seulan asemesta noita-rumpu, jonka pinta oli piirustettu täyteen kaikellaisia kuvia. Siinä oli päivä, siinä kuu, siinä peurat, karhut ynnä kaikki muukin, mikä Lappalaisen elämässä eteen sattua voipi. Sitä myöten, mihin kuviin arpa hyppiessään seisahtui, noita teki ennustuksensa. Luultavasti oli Suomalaisillakin muinoin samallainen rumpu tavallinen, vaikka myöhemmin, kristin-uskon tultua, seula pantiin tuon liian pokanallisen kapineen sijaan. Arvan heitosta saivatkin tietäjät nimen arpojat, jolla venäläiset aikakirjat aina mainitsevat sekä Suomen että Wiron noitia.
Arvan katsominen ei kuitenkaan ollut ainoa keino, millä noita haki tietoa salaisista asioista. Mahtavia loihturunoja lukien ja samassa tanssien sekä hyppien kiihdytti hän itsensä yhä suurempaan intoon. Silmänsä tuijottivat tuimasti, koko katsanto vääntyi kamalaksi, vaahto valui suusta, ja viimein noita kaatui hermotonna maahan. Nyt hän oli haltijoissa eli haltijain luona. Ruumiin maatessa niinkuin kuolleena, henkensä muka samosi kalana tai lintuna merten, manteretten yli ja tiedusteli tiedusteltavia. Useinpa kävi hän myös tällä tavoin Tuonelassa asti, jota juuri "haltijoissa olo" taitaa tarkoittaa. Tuonelan retket olivat vaarallisimmat, mutta myös hyödyllisimmät; sillä parhaat tiedot aina sieltä saatiin. Wirolaiset sentähden kunnioittivat nimellä Manatarkat ainoasti rohkeimmat, taitavimmat noitansa, joilla arveltiin olevan tarpeeksi kykyä tämmöisiin retkiin.
Haltijoista palattuaan tietäjä ennusti tulevia asioita, kertoi mihin kadonneet karjat tai muut tavarat olivat joutuneet, nimitti varkaat ja virkkoi tautien synnyn ja syyt. Synnyn ja alun tietäminen näet oli esivanhempiemme mielestä aivan välttämätön, jos tahtoi jotakin pahaa poistaa tai pakoittaa jotakin luonnon voimaa itselleen kuuliaiseksi. Tauteja parannettaessa tietäjä meni sairaan kanssa sydän-yöllä saunaan, varustettuna noitapussilla, missä hänellä oli kaikellaisia lääkkeitä ja eriskummallisia taikakaluja. Lattiaan hän pisti nuolen, peloittaaksensa sillä muita noitia, jotka ehkä tahtoisivat tulla parannusta estämään. Samaten pyyhki hän seinät, laen sekä lavan vastalla, johon oli ottanut oksat nimettömästä lehdosta. Sitten, saatuansa taudin alkuperästä selvän, luki noita kiisto-sanat, manaten pahan takaisin syntymäpaikoilleen ja uhaten kovilla rangaistuksilla, jos ei lähtisi. Jospa ei sekään vielä auttanut, piti viimeiseksi keinoksi ottaa hätäsanat, pyhin, voimallisin kaikista loihturunoista. "Liikkui linnat", lauloi noita, "järvet järisi, vuoretkin vapisi, tullessa Jumalain tunnin, Herran hetken joutuessa. Etkös siitä, liika, lähde, etkös, paha, pakene? Jos et liiku, et pakene, otan kokolta kourat, verenjuojalta vekarat; niillä, sun konna, kouristan, niillä, sun ilkeä, asetan, pään pärisemättömäksi, hengen huokumattomaksi". Kaikki nämät loihtunsa luki tietäjä avopäin, tavallisesti polvillansa.
Noita, kuu osasi kaikki sekä lumous- että myös rukous-runot, taisi siis myös paremmin kuin tavalliset ihmiset taivuttaa jumalat ja haltijat ihmisille avullisiksi. Sentähden pyydettiin häntä usein rukoilemaan niitä tai näitä asioita muiden puolesta. Erittäinkin osasivat tietäjät laittaa tuulta merelle lähtijöille. He myöskentelivät heille tuulisolmut. Ensimmäisen solmun aukaistua tuli tavallinen purjetuuli; toinen solmu jo toi ankaran puhurin. Ja kolmannen solmun aukaiseminen teki että koko ilma hirmumyrskyksi riehahti, jotta merellä, maalla kaikki kaatui nurin niskoin.
Wenäläisten aikakirjain mukaan olisi Karjalaisten sekä Watjalaisten arpojat aina kutsuttu pienille lapsille nimiä panemaan, jonka he "omalla tavallansa" toimittivat. Niinikään saatettiin kuolleet kalmistoihin arpojan avulla ja johdolla. Ehkäpä nämät tavat kuitenkin olivat myöhempiä, kristittyin menoja myöten mukailtuja.
Noitavirkaa toimittivat sekä miehet että naiset. Tavallisesti meni loihturunoin sekä temppuin taito perintöön isästä poikaan, äitistä tyttäreen. Mutta otti tietäjä myös jolloinkulloin jonkun muun oppilaaksensa. Noidaksi opettelija piti kaikkein ensiksi uudesta ristittämän. Se toimitettiin vesikivellä, kovan kosken keskellä. Pyörteen kohina ja pauhu muka yksin voivat kiihdyttää oppilaan mielen tarpeelliseen intoon.