Wuotensa näkyvät esivanhempamme aloittaneen aikaisemmin kuin me tätä nykyä. Kuu elo kaikki oli korjattu, karjat katoksen alle saatu ja teurastukset talveksi tehty, silloin heillä vuosi oli loppunut, toinen alkamassa. Silloin vietettiin Wuoden-alkajaiset, luultavasti Marraskuussa. Tämä juhla oli omistettu Ukolle ylijumalalle ynnä myös vainajain hengille, jotka, niinkuin olemme nähneet, taisivat olla kodin varjelijoita. Sentähden sanottiin tämä juhla myös Henkien päiviksi. Wuoden alkajais-ajalla oli näet hengillä lupa käydä maan päältä entisiä elomajojansa katsomassa. Tärkeä oli silloin pitää heitä hyvällä mielellä ja taivuttaa suosioon, sillä siitä riippui tulevan vuoden onni. Heitä varten lämmitettiin sauna, vastat ja löyly varustettiin valmiiksi niinkuin kylpijöille ainakin. Saunan lattialle vielä asetettiin pöytä, kukkuroillaan kaikesta herkun ruo'asta sekä juomasta. Talon-isäntä itse kävi näkymättömiä vieraita vastaanottamassa pihalla, ja saattoi heidät saunaan. Wuorokauden kuluttua meni hän uudestaan saunaan, josta saatteli heitä ulos, kulkien hatuttomin päin edellä ja yhä välistä kaataen olutta jäljilleen. Nyt tuli muukin talonväki sinne katsomaan; jos heidän mielestään ruoka oli väljennyt ja vesiastioissa nähtiin vastoista lähteneitä rikkoja, pidettiin se hyvänä merkkinä. Wainajat olivat muka käyttäneet vieraspidon hyväkseen ja toivo oli että palkinnoksi soisivat onnea taloon. Jos sitä vastaan veteen oli pudonnut päreen palasia tai hiiliä, silloin se ennusti katovuotta.
Kuolleet myös erin-omaisesti rakastivat hiljaisuutta, jonkatähden heidän juhlaansa vietettäissä piti välttää kaikkea jyskäämistä. Aatto-iltana peitettiin jo lattia pehkuilla, ettei kuuluisi jalkojen kopinaa, eikä mikään putoava römähtäisi. Niin-ikään käärittiin rievut oviin, kynnyksiin sekä saranoihin. Ihmiset myös olivat kaikesta kolistavasta puuhasta erillä. Hiljaisuuden rikkomista rankaisi Ukko seuraavana kesänä turmiollisilla ukkos-ilmoilla. Wirolaiset viettivät tätä juhlaa yhdeksän päivää perätysten. Luultavasti on kuolleitten juhlasta Marraskuu (marras = riutunut, kuollut), Wirolaisilla Koolja-kuu saanut nimensä.
Wiimeinmainitulla kansalla ovat useimmat tässä mainitut temput vielä tavalliset, vaan siirtyneet jouluun. Meilläkin nähdään vielä jouluna pehkut lattialla; vaan muut menot, missä vielä ovat säilyneet, vaarin-otetaan Pyhäin-miesten päivänä. Tätä nimitetään myös tavallisesti Kekriksi eli Köyriksi, joka, niinkuin ennen mainittiin, luultavasti on Ukon liikanimi peltoin sekä karjan hoitajana. Köyrin juhlamenoista voimme vielä lisätä muutamia edelliseen; sillä luultavasti olivat molemmat alkuansa yhtä juhlaa. Kekrin kunniaksi piti vahvasti juotaman. Olutta juhlaksi tehtäessä ei saanut kukaan maistaa saunassa imeltyviä maltaita. Ken kieltoa rikkoi, sen kaula rangaistukseksi turposi. Illalla söi talonväki naapurein kanssa talkkunaa maito-lämmityksen kanssa. Syönti oli toimitettava navetassa ja talkkuna niin puhtaaksi syötävä ettei mitään jäljelle jäänyt. Lopuksi jokaisen vieraan suutakin katsottiin, eikö hän posken sopessa vienyt jotakin kanssaan; sillä se olis vienyt talon onnen. Jos ei jaksettu ruokaa aivan loppuun syödä, säästettiin tähteet huomeiseksi ja syötiin silloin. Köyri-oluella kastettiin siipi, jolla voideltiiin lehmäin selkiä, ettei talven kuluessa taudit pystyisi heihin.
Toinen pää-juhla esivanhemmillamme oli Wakkue eli Ukon vakat touvoin kylvön aikana. Silloin piti taivaan hallitsijalta rukoilla sopivaa säätä alkavaksi kesäksi. Talon paras lammas tapettiin uhriksi. Sen keitettyä lihaa ynnä myös antimia kaikista muistakin talon tavaroista pantiin tuohesta tehtyyn vakkaan. Tämä vakka sitten kannettiin uhria varten pyhitetylle vuorelle. Sinne jäivät ruo'at ynnä myös lisäksi tuotu olut yötä olemaan. Mitä aamusella oli uhrista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin joivat oluenkin, kaadettuansa tilkan Ukolle, ettei kesä tulisi kovin poutainen ja sateeton. Piispa Agricola kertoo että tässä juhlassa tytöt sekä akat juopuivat. Samalla tavalla Wironkin naisten tiedetään kevätjuhlana juoneen vahvasti; niillä näet, jotka sinä päivänä juomisesta punastuivat, piti koko vuosi pysymän punaiset posket.
Luultavasti yhtä Wakkueen kanssa taikka pikemmin sen jatkoa oli Helaajuhlat, joita ennen aikaan, varsinkin Hämeessä ja Turun seuduilla, yleiseen vietettiin. Täydellisimmin ja myöhimmin se on säilynyt Ritvalan kylässä Sääksmäen pitäjää. Siellä sitä sanottiin Helkajuhlaksi. Sekin oli naisten ja erittäin neitosten juhla. Illalla Helatuorstaina kokoontuivat kylän naiset keskelle kylää, asettuivat riveihin, neljä kuhunkin, ja läksivät runoja laulellen astumaan Helkavuorelle. Siellä olivat pojat sillä välin sytyttäneet suuren kokon, jonka ympärillä nyt vielä laulettiin sekä tansittiin. Myös oltiin hippasilla, leskisillä ynnä muilla senkaltaisilla kisoilla. Juhlaa jatkettiin vielä kaikkina seuraavinakin sunnuntaina hamaan Juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Kunakin juhlapäivänä laulettiin eri osa näitä pitoja varten tehtyjä runoja, järjestäen niin että viimeiset palat sattuivat viimeiseen juhlaan. Kokko-valkeasta on vielä se tieto että se piti sytytettämän kaksi kuivaa punta yhteen hieromalla. Tämmöinen Kitkavalkea pidettiin näet pyhänä — Pihkovan Wirolaisilla on myös vielä samallaiset pyhät samoilla ajoilla, ja arvelevat he voin siitä tulevan keltaiseksi kuin tuli sekä maidon niin puhtaaksi kuin taivaan tähdet. Samaten tanssivat neidot ynnä hedelmättömät vaimot tulen ympärillä toivoen edelliset sillä saavansa naimaonnea, jälkimäiset lapsia.
Kolmas suuri pyhä, jos nimittäin Helaa oli yhtä Waskueen kanssa, vietettiin syksyn alussa kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Sen nimi oli Saukiäiset eli Willavuonan juhla. Wiettoaika ei ollut yksi kaikin paikoin. Toiset pitivät jo Ollin päivän pyhänä. Silloin ei saanut kukaan niittää heiniä, muuten sudet ja karhut tekivät karjalle vahinkoa. Uhriksi oli jo keväällä valittu karitsa, sitä oli koko kesän keritty, joten se tuli paksuvillaiseksi. Siitä sen nimi Willavuona. Myös oli se syötetty oikein lihavaksi. Juhlapäivänä se tapettiin. Muutakin ruokaa ynnä olutta varustettiin lisäksi. Niitä sisään tuotaessa pirskotettiin lepän tai kuusen oksilla vettä kynnykselle, ja niin myös lattialle pöytään saakka. Sitten kaasi emäntä vähäisen joka lajia pöydän takana olevaan tuvan nurkkaan ynnä siihen kuoppaan pihalla, missä aattokoivu Juhannuksena oli seisonut. Sen perästä vasta saatiin käydä ruokaan käsiksi.
Meidän aikoihimme asti on paitsi näitä pääjuhlia vielä paikoittain säilynyt useampia viettopäiviä, joina kaikellaisia taikatemppuja tehdään. Mutta koska ne ovat erinäisille katolisille pyhille omistetut, niin lienevät luultavasti vasta myöhemmin alkunsa saaneet. Epäilemättä pakanuuden aikuinen sitä vastoin oli Tuorstai-illan pyhittäminen "kalliina iltana". Se tehtiin Taaran eli Thärin kunniaksi. Sinä iltana ei saatu kaikkia töitä toimitella, erittäinkin oli pellaviin ja villoihin koskeminen peräti kielletty. Ken sitä vastaan rikkoi, siltä navettatoukka karisti pois lamnasten villan. Tämä tapa oli sekä Suomessa että Wirossa yhteinen. Jälkimäisestä maasta on myös se tieto että sairaat Tuorstaisin vietiin saunaan parannettaviksi. Tavallinen kylpyaika terveillä sitä vastaan oli Lauvantaina. Taara eli Ukko muka soi paremmin terveyttä omana juhlapäivänään.
12. Uhrit ja pahat paikat.
Juhlia katsellessa olemme jo tulleet nähneeksi useampia uhrin lajeja. Ukolle annettiin maistiaiset kaikellaisista talon varoista. Elävistä olemme nähneet varsinkin lampaita uhrattavan hänelle. Wirolaisilla oli vuohi erittäin pyhitetty Taaralle. Mutta teurastivat he myös härkiä, kukkoja sekä koiria. Wenäläisten aikakirjain mukaan oli niin-ikään Käkisalmen ja Inkerin läänien Karjalaisillakin vielä 16:lla vuosisadalla tapana uhrata härkiä ynnä muita eläviä la lintuja. Kukkoja Suomalaiset erittäin uhrasivat Tapiolle. Samalle haltijalle myös hopiaakin joskus annettiin. Wiimemainittu uhrilaji joko rahoina tai soljista vuoltuina sipaleina oli myös tavallisin veden haltijoille. Mutta kelpasipa näille myös vaski, jopa nuppuneulatkin. Ken tämmöiset uhrit uskalsi ryöstää, sitä jumalat rankaisivat halvauksella, sokeudella tai edes silmätaudilla.
Ankarina hätä-aikoina ei näitäkään uhreja pidetty riittäväisinä. Silloin piti antaa vielä kalliimmat. Wirolaisista on se tieto, että he pitkällisten ruttojen, katovuosien tai sotien lopettamiseksi uhrasivat omia lapsiansa. Niin myös kertoo Wenäläinen aikakirja Karjalaisista että he lapsiansa tappoivat. Ei kuitenkaan ole nimenomaan sanottu että ne uhrattiin; kenties ne vaan viskattiin korpeen, niinkuin monella muullakin pakanallisella kansalla on ollut tapana hukuttaa liiat lapset. Sotavankeja uhrattiin varmain tietoin mukaan kumpaisellakin Suomenlahden puolella. Hämäläiset, niin muutama paavin kirje valittaa, repivät vangituista kristityistä sisukset ulos ja uhraavat ne jumalilleen. Toisia vankeja taas ajavat pyhäin puittensa ympäritse, siksi kun uupuvat kuolijaksi maahan.