I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.
Pohjan perille, mihin suomalaiset heimot ovat asettaneet asuntonsa, luopi aurinko koko pitkän talven aikana vaan harvat karsaat sätehet, ikään kuin suoden näille raukoille rajoille ainoasti sen, mikä liikeni onnellisemmilta etelä-mailta. Samaten on historiankin valo vasta myöhään koittanut näille heimoille; kauan aikaa valaisivat heitä ainoasti ne harvat, karsaat sätehet, jotka naapurein historiasta ulottuivat tänne. Ei ole kumma siis jos Suomen kansan lapsuuden historia on himmeämpi, vähemmin tietty kuin useimpain muiden. Selviä, aivan varmaan eroitettavia kuvia, jommoisia ainoasti historian täysi valo tuottaa silmien eteen, ei voi tämäkään kertomus esivanhempaimme vanhimmista oloista luvata esittää lukijoillensa. Suomalaisen on jo siihen tyytyminen, siitä iloitseminen, jos aikojen hämärästä siellä täällä häämöittääpi joku haamu niin selvästi että hän sen taitaa suvukseen tuntea.
Pohjois-Europa ja Aasia on ollut ja on osaksi vieläkin suomalaisten kansain vanhana perintömaana. Heidän rajansa ulottuivat kuitenkin muinais-aikoina paljokin etelämmälle kuin tätä nykyä. Etelämpänä ovat nähtävästi meidänkin esivanhempamme asuneet. Mutta missä ja milloin he ensiksi erosivat muista heimolaisistaan, se on ja pysynee ijät päivät salaisuutena. Wolgan rannoille viittaavat vanhimmat meille tietyt jäljet. Siellä elää näet nytkin vielä Mordvan kansa, jonka kieli on niin likeistä sukua meidän kielen kanssa, että molempain on välttämättömästi pitänyt joskus elää vierekkäin, levätä metsässä yksillä nuotiovalkeilla.
Aivan selviksi muuttuvat kuitenkin Suomalaisten jäljet vasta toisessa, vähä pohjoisemmassa pesäpaikassa, missä he monta vuosisataa viettivät. Tämä heidän kotinsa oli Äänisjärven sekä Laatokan ympäristö ynnä Neva-joen varret ja sen suuta läheinen Suomenlahden eteläinen rantamaa. Näillä seuduin ovat paikkain nimet (paitsi myöhemmin lisään tulleita venäläisiä) kaikkityyni selvästi suomalaisia, todistaen että Suomalaiset olivat ensimmäiset, jotka tämän maan omakseen ottivat. Samoille seuduille, siitä järjestyksestä päättäin, mihin ne ovat naapurikansain suhteen asetetut, näkyy myös historioitsija Jornandes viittaavan, kun muiden Gotilais-kuninkaalle Hermanarikille alamaisten kansain joukossa mainitsee Thiudos. Wenäläiset näet ovat kaikkina aikoina nimittäneet suomalaisia heimokuntia Tschudeiksi. Jornandeksen mainitseminen antaa meille myös ensimmäisen varmaan vuosiluvun kansamme historiassa. Gotein valta hajosi näet vuonna 375 Kristuksen jälkeen. Luultavasti ei ollut Gotein valta meidän esivanhempiemme yli mitään suurempaa kuin että he ottivat näiltä veroa. Kuitenkin on meidän kieleemme vielä jäänyt muutamia Gotilaisia sanoja muistiaisiksi siitä ajasta. Semmoisia näkyvät esim. olevan paita, koira, ainoa, airut (Kalevalassa sama kuin lähettiläs) y.m.
Wiidettä vuosisataa kului sitten ennen kun taas luotettavia tietoja Suomalaisista tuli muille kansoille. Silloin, yhdeksännellä vuosisadalla, he jo olivat levinneet useammalle haaralle pesäpaikoiltansa. Liivinmaan Wäinäjoen suulle ynnä Kuurin niemimaalle aina Preussin nykyiselle rajalle asti oli heidän läntisin haaransa, myöhemmin Liivin ja Kuurin kansan nimellä tuttu, siirtynyt, kukistaen allensa maan alkuperäiset lättiläiset asukkaat. Luoteessa jo taisteli itäisin haara Karjalaiset Pohjanlahden perukalla siellä silloin asuvaa, nyt kuulumattomiin hävinnyttä Kainun kansaa vastaan. Sinne he olivat tulleet Kemin- ja Oulun-jokia myöten ja pitkin Jäämeren etelä-rantaa hamasta Wienanjoen suusta. Siellä oli heillä tähän aikaan jo suuri kukoistava valta, niinkuin myös varmoista sanomista tiedämme.
II. Karjalaiset Wienan vesillä.
1. Otherin retki Wienan suulle.
Kahdeksannen vuosisadan loppupuolella oli Skandinavian s.o. Ruotsin, Norjan ja Tanskan kansoissa syntynyt merkillinen liike. Pienillä pursillansa olivat näiden maiden rohkeat urhot alkaneet käydä yhä kaukaisemmille uskaljaammille retkille meren selkien taakse. Saaliin himo ei ollut näihin retkiin ainoana yllyttimenä. Yhtä voimallisesti vaikutti myös toinen jalompi tunne, maineen ja kunnian halu. Mitä oudompi tie, mitä vaarallisempi matka, sitä halullisemmin sinne vikingit pyrkivät.
Haluttipa kerran muutamaa mahtavaa Norjalaista, nimeltä Other, lähteä tiedustamaan kuinka pitkälle Pohjoseen päin maata ulottuisi ja olisiko sillä maailman äärimmäisellä perukalla ihmisiä asumassa. Pohjois-Norja, nykyiset Lappmarkit ja Finnmarkit, oli näet siihen aikaan vielä yksistään Lappalaisten hallussa, ja Etelä-Norjan miehille tuiki tuntematon.
"Kolme päivää", näin kertoi myöhemmin Other matkansa Englannin mainiolle kuninkaalle Alfredille, "kolme päivää purjehdin rantaa myöten Pohjoseen päin ja tulin silloin äärimmäiseen paikkaan, missä asti meidän valaskalan-pyytäjät olivat käyneet. Wielä kolme päivää kuljin tuosta yhä edelleen samaa suuntaa; vaan sitten näkyi ranta kääntyvän itään päin, koska meidän siinä täytyi odottaa länsituulta. Neljä päivää tätä suuntaa purjehdittuamme, tuli rannassa taas uusi mutka; meidän täytyi nyt kääntyä etelään päin. Wielä viiden päivän perästä tulimme suuren virran suuhun (nähtävästi Wienanjoki). Tähän asti olivat rantamaat olleet aivan viljelemättömät, asumattomat, paitsi että joskus näkyi muutama harva lappalainen kala- tai metsämies. Mutta tuon joen varrella oli maa vahvasti asuttu, josta syystä emme uskaltaneetkaan kulkea edemmäksi ylös virtaa, vaan käännyimme jälleen kotimaalle."