Ennen lähtöään oli Other käynyt maan asukasten puheilla, joille panee nimen Beormat. He olivat hänelle antaneet kaikellaisia tietoja sekä omasta maastaan että myös sen takana olevista. Pahaksi onneksi jätti kuitenkin Other ne jutut kertomatta, arveli ei tietävänsä olivatko totta vai valetta, kun ei hän omin silmin ollut voinut nähdä kaikki. Tämän hänen liikanaisen arkatuntoisuutensa tähden olemme jääneet ilman monta, epäilemättä tärkeää tietoa esivanhempaimme olosta. Sen vaan Other vielä lisäsi Beormain kielen hänen mielestään olleen melkein yhden kuin Lappalaisien, joita hän kotiseuduillansa tunsi.
2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.
Nyt kun tie oli tietty, väylä viitattu, alkoi Norjalaisia tihiästi käydä "Bjarmein" luona "Wienaan" eli Winon suulle. Toisinaan mentiin sinne rauhalliselle kaupanteolle, sillä Bjarmeilla oli paljo haluttavia kauppatavaroita. Toisinaan käytiin sotimassa ja ryöstämässä, ja välistäpä olivat molemmat tarkoitukset yhdistettynä; ensin vaihdettiin kaluja, sen perästä miekan lyöntiä. Semmoisesta retkestä juuri on meille säilynyt huvittavainen kertomus.
Talvella v. 1026 käski Norjan kuningas Olavi Pyhä yhden miehistään, Karlen Halogalantilaisen, kaupparetkelle Bjarmein maalle. Tavarat ja laivan antoi kuningas, josta hänen piti saada puolet voitosta; toinen puoli oli jäävä Kartelle ja muulle laivaväelle osaksi. Aikaiseen keväällä Karle jo purjehti kotiseudullensa, Halogalantiin Pohjois-Norjassa. Siellä hän otti seuraansa veljensä Gunsteinin ynnä muita miehiä, niin että heitä tuli 25 urosta aluksessa; omiakin kauppatavaroitaan sälyttivät he siihen vielä kuninkaan laittamien lisäksi. Wieläpä yhtyi samaan matkueesen toinenkin laiva; siinä purjehti kuninkaan läänitysmies Ruijassa Thorer Hund, 80:n miehen kanssa. Kauppaansa, niin sovittiin, piti kunkin laivaväen harjoittaa erikseen; mutta tappelun vaarat piti olla yhteiset ja sotasaalis jaettaman kahtia, osa kumpaisellekin laivalle.
Wienanjoelle jouduttuaan Norjalaiset laskivat aluksensa siihen rantaan, missä tavallinen kauppapaikka oli, ja tavarain vaihteleminen alkoi. Rahaa ei näet silloin vielä paljo yhtään käytetty kaupan välittimenä. Thorer sai tavaroistaan runsaasti oravan, majavan sekä sopulin nahkoja; samaten Karlekin vaihtoi itselleen suuret tukut turkiksia. Tällä tavoin kauppansa tehtyä, Norjalaiset sanoivat jälleen irti rauhan, jonka tullessaan olivat solmineet, ja purjehtivat ulos joen suusta. Nyt kutsui Thorer molempain alusten miehet kokoon ja kysyi heiltä; "haluttaisko ketään mennä maalle saaliin saantiin;" — "Halua olis kyllä," kuului siihen vastaus, "jos vaan ei ole kovin vaikea siihen päästä käsiksi." — "Saalista on runsaasti," vakuutti taas Thorer, "jos hyvin käy. Mutta voipi myös sen sijaan tulla surma osaksi." — Yhtähyvin lupasivat miehet kaikki tulla mihin hän tahtoi viedä heidät, kun vaan saaliista olisi varmaa tieto. Ilmoittipa nyt Thorer tässä maassa olevan tapana että jonkun kuoltua perintö jaettiin hänen ja perillisten välille. Wainajan osa, välistä puolet, välistä kolmas osa tai vielä vähempi kätkettiin kalmistoon. Siellä oli siis paljo rikkautta saatavana.
Illan suussa läksivät Norjalaiset ryöstöretkelleen; ainoasti muutamat jätettiin laivoihin vartijoiksi. Ensin kuljettiin lakeaa maata, vaan sitten tultiin suureen metsään. Thorer astui siihen ensimmäiseksi sisään ja käski muiden ääneti seurata. Myöskin käski hän heidän mennessä kolota kuoret puista pitkin tietä, että sitten yön pimeällä kiireesti osattaisiin takaisin. Wiimein aukesi retkeläisten eteen taas aava, puuttomaksi raivattu paikka. Keskellä näkyi korkealla aituuksella ympäröitty tarha, jonka portti oli lukittuna. Sen tarhan vartijoina oli kuusi Bjarmia, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Tällä kertaa oli kuitenkin niin onnellisesti sattunut, että edelliset vartijat, mitään vaaraa aavistamatta, jo olivat levolle lähteneet ennen kuin toiset sijaan tuli. Wastustamatta saivat siis ryöstäjät käydä aiottuun työhönsä käsin.
Thorer hakkas kirveensä aituuksen ylireunaan kiini ja kiipesi sen nojalla yli; samaten Karlekin. Yhdessä he sitten sysäsivät irti telkimet ja avasivat kumppaneilleen portin. Wirkkoi nyt Thorer: "tässä tarhassa on kumpu, missä on kultaa ja multaa sekaisin; se pitää löytää. On tässä myös Bjarmein jumala, nimeltä Jomale, vaan siihen älköön kukaan koskeko." Kummun löydettyänsä mättivät miehet siitä helmolhinsa minkä kerkesivät, saivat paljo kultaa, saivatpa multaakin sekaan. Sitten läksivät pois tarhasta. Jonkun matkan kuljettuansa huomasivat kuitenkin Thorerin jääneen jäljelle. Karle kohta palasi katsomaan mikä kumppanille oli tullut. Siinäpäs hän sai kumman nähdä. Se sama mies, joka niin ankarasti oli kieltänyt jumalan kuvaan koskemasta, oli sen kanssa par'aikaa itse täydessä puuhassa. Hän oli ryöstänyt kuvan polvilla seisovan hopiamaljan täynnä hopiarahoja; niitä hän nyt kaateli nuttunsa helmaan ja ripusti maljankin käsivarteensa hahloista. Tään nähden ei Karlekaan tahtonut osattomaksi jäädä. Jumalan kaulassa oli kalliit, paksut kultavitjat. Niitä haluten Karle löi kirveellä poikki nuoran, jolla niiden päät olivat niskassa kokoon sidottuna; mutta isku oli niin ankara että Jumalan koko pääkin samassa romahti maahan. Karle otti vitjat ja kiireesti lähdettiin nyt pakoon.
Syytä olikin todella kiirehtiä; sillä kova romahdus oli viimeinkin herättänyt kuvan uneliaat vartijat. He juoksivat tarhaan katsomaan, ja nähtyänsä ryöstön torahuttivat torviaan. Siitä muutkin seudun asukkaat heräsivät, eikä aikaakaan, niin alkoi joka haaralta kuulua torven toitottamista sekä huutoja. Metsän reunalle tultuansa Norjalaiset jo näkivät suuret Bjarmi-joukot edessään lakealla. Surma olisi nyt ollut tarjona, jos ei Thorer olisi ollut yhtä taitava loihtija kuin urhoollinen sotasankari. Hän piroitti näet jotakin tuhkan tapaista pussistaan tielle sekä väkensä päälle. Siten hän taisi laittaa kumppalinsa näkymättömiksi; sillä vaikka Bjarmit suurella pauhinalla yhä juoksivat heidän sivuitsensa, eivät ne saaneet kuitenkaan mitään vahinkoa tehdyksi. Aivan eheinä pääsivät ryöstäjät takaisin laivoillensa.
Näin onnellisesti ei kuitenkaan aina käynyt tämmöisillä Bjarma-retkillä. Tämän maan asukkaat olivat sangen urhoollista kansaa ja kehuttiin paitsi sitä ylen mahdillisiksi loitsijoiksi. Usein siis saivat ryöstäjät surman ainoaksi palkakseen. Mutta sitä suuremmassa kunniassa pidettiin niitä, jotka sieltä onnellisesti palasivat. Bjarman-kävijä tuli erittäin uskaliaan, pelottaman urhon nimitykseksi.
Wienalaisetkin puolestaan kävivät joskus kostamassa näitä ryöstöretkiä, puolestansa hävitellen ja riistellen Norjan vallan alle nyt jo joutunutta Ruijaa. Täynnä ovat Lappalaisten tarut muistoja tuimista tappeluista Karjalaisten kanssa ja aikakirjoissakin on tuon tuosta säilynyt tieto vuosiluvuista, joina tämmöisiä retkiä oli tapahtunut.