Tämän tappelun perästä palasi marski Torkel Knuutinpoika väkinensä takaisin Ruotsiin, mennessänsä vielä polttaen kyliä Inkerin rannikkoa pitkin. Mutta Maankruunun linnaan hän jätti rohkean ritari Stenin ja hänen kanssaan 300 vahvaa miestä. Syksyn tullen alkoi tämän linnaväen käydä pahasti. Wastaraketun linnan muurit olivat vielä kovin kosteana; siitä ruokavarat kävivät pilalle ja väkeen tarttui kerpuuki, johon monta miestä kuoli ja jäljelle jääneistäkin tulivat useimmat kykenemättömiksi. Juuri silloin, v. 1301, tulivat Wenäläiset taas linnaa piirittelemään. He löivät vaajoja eli paaluja Nevajoen suuhun, ettei apua pääsisi tulemaan, ja sitten kävivät linnan kimppuun. Wähäinen Ruotsalaisjoukko tappeli tuimasti puolestaan ja kun lopulla linna syttyi tuleen, niin ettei muureilla enää voitu seisoa, he kellariin vetäytyen vielä tekivät jonkun aikaa vastarintaa. Siinä he melkein kaikki tapettiin; jotkut henkiin jääneet vietiin vangiksi Wenäelle. Waan linnan tasoittivat voittajat tantereksi. Näin raukesivat Ruotsalaisten suuret tuumat. Jos Maankruunu olis pysynyt pystyssä, niin olis Ruotsi kenties ijäksi päiväksi tullut koko Karjalan ja Inkerinkin valtiaaksi.
4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.
Kukaties olisi Torkel Knuutinpoika kolmannenkin kerran tullut Karjalaan; mutta pari vuotta tämän perästä hän sai urhotöistänsä pahan palkinnon. Birger kuninkaan käskystä pantiin häneltä kaula poikki. Mutta sota ei sentähden siihen loppunut. Tuon tuostakin kävivät Ruotsalaiset Wenäjän alaista Karjalaa hävittämässä ja Wenäläiset puolestansa ryöstelivät Länsi-Suomea. Niin tulivat Ruotsalaiset v. 1313 Laatokan kaupungin eteen, juuri kun linnan isäntä paraan väen kanssa oli sotaretkellä Suomessa, polttivat kaupungin ja veivät paljon vankeja ja saalista. Seuraavana vuonna nousi Käkisalmen läänissä suuri kapina Wenäläisiä vastaan. Karjalaisia oli siellä asuva venäläinen pajari (herra) Boris Konstantinin poika kovasti sorrellut, niin että suurin joukoin pakenivat Ruotsin puolelle. Wiimein nousivat tuskissansa, tappoivat Käkisalmessa asuvat Wenäläiset ja kutsuivat avuksi Ruotsin väkeä. Mutta Novgorodilaiset päällikkönsä Feodorin johdossa riensivät sinne, valloittivat kaupungin uudestaan ja teloittivat Karjalaiset ynnä heidän ruotsalaiset auttajansa. Turhaan yrittivät Ruotsalaiset sitten v. 1322 Käkisalmea valloittaa.
Wenäläiset puolestaan tulivat v. 1313 Uudenmaan rannalle, kulkivat jotakin jokea myöten Wanai nimiselle linnalle (kukaties Hämeenlinna Wanajan pitäjässä) ja palasivat runsain saaliin Pernajanjokea myöten. Wiisi vuotta tämän retken perästä uskalsivat mennä Turkuun asti, jonka polttivat ynnä myös Kuusiston kartanon, joka Suomen piispalla oli asuntona. Joku aika näkyy Wiipurinkin linna olleen Wenäläisten käsissä, koska sen takaisin saamisesta hieroeltiin kauppaa vuosina 1320 ja 1321 venäläisen linnan isännän Effleron kanssa. Hän näkyy antaneen sen suurenmoisesta rahasummasta. W. 1322 meni ruhtinas Juri (Yrjö) Novgorodin väen kanssa sitä uudestaan valloittamaan. Mutta sillä kertaa sitä ei saatukaan, vaikka Wenäläisillä oli kuusi suurta nakkauskonetta muassansa.
Seuraavana vuonna teki viimein rauha lopun näistä kumminpuolisista retkistä. Saksan kaupungit Itämerellä, joiden kaupalle tästä lakkaamattomasta sodasta oli haittaa, rupesivat sovinnon välittäjiksi. Wenäjän ja Ruotsin lähettiläitä yhtyi Pähkinäsaareen, johon Wenäläiset juuri olivat rakentaneet linnan, ettei viholliset enää pääsisi Nevajoen kautta Laatokkaan. Siinä sovittiin sillä lailla, että ijanikuista rauhaa kestäisi Ruotsin ja Novgorodin välillä. Wiipuri sekä Karjalan kolme läntistä kihlakuntaa, Äyräpää, Jääski ja Savo jäisivät Ruotsille, vaan Novgorodin alla pysyisi itäinen Karjala Käkisalmen linnan kanssa. Silloin määrätty raja kävi merestä pitkin Rajajokea sen lähteisin asti, sieltä pohjoseen päin kääntyen Sääjokea myöten Wuoksijokeen, sen perästä Antrein ja Ruokolahden pitäjien itäreunaa myöten Sääminkiin, ja sitten nykyistä Savon ja Karjalan rajaa pitkin. Wielä määrättiin että ulkomaan kauppiaat Wiipurin linnaväen ja porvarien estämättä saakoot purjehtia Novgorodiin Nevajoen kautta. Uutta linnaa älköön rakettako kummallekaan puolelle rajaa, ja jos pahantekijöitä pakenee puolelta toiselle, niin lähetettäköön ne takaisin siihen valtakuntaan mihin kuuluvat. Tämä sovinto vahvistettiin Wenäläisten tavalla ristiä suutelemalla ja niin oli Ruotsi saanut valtaansa Suomen maan.
IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.
1. Lappalaiset muinaisaikoina.
Lapin kansa tätä nykyä elää hitustelee Pohjan perimmässä nurkassa. Niinpä ei ole aina ollut. Aikoja on ollut, jolloin Lappalainen yksinänsä samoeli Suomen saloja ja yksinänsä hiihti Skandinavian harjanteita myöten. Ei ole sitä seutua Suomenmaassa eikä koko Skandinavian saarennossakaan, mistä ei löytäisi jotakin jälkeä näistä Pohjan alku-asukkaista. Lapin nimi on monin paikoin kiintynyt järviin ja vuorihin. Niin on esim. muita lukematta, Suomen eteläisimmällä liepeelläkin Lappiveden selkä Saimaan järveä ja Lappträski Uudella maalla. Monin paikoin saloin sydämessä ovat nytkin vielä näiden poloisten kylmille jääneet kodat nähtävänä, taikka kaivelemme maasta heidän kalujaan ja aseitansa.
Mutta sitten oli etelästä tullut vierahia Lapin laajoille rajoille; väkevämmät, viekkahammat olivat Lappalaisen perinnöstä vieneet palan palansa perästä. — Siihen aikaan koska Birger Jaarlen miekka kukisti Hämeen kansan, oli Lappalainen, miesparka, jo kauan jättänyt Ruotsin sekä Norjan eteläiset seudut. Hän oli jo aikaa sitten siirtänyt majansa perimmäiseen Pohjahan, Rutjan kolkoille rannikoille. Eikä ollut sielläkään enää täyttä turvaa. Wanhastaan jo kävi Norjan miehet joka vuosi veroa kiskomassa hänen saaliistaan.
Suomessakin olivat jo eteläiset rannat toisen kansan, Suomalaisten, hallussa. Mutta runsas puoli Satakuntaa, Hämettä ja Savonmaata oli vielä Lappalaisen omana ja koko Pohjanmaata rantoinensa hallitsi hän yksinään. Näissä avaroissa autioissa, näissä äärettömissä erämaissa sai hän mielin määrin kuljeskella peuroinensa. Metsät ja vedet olivat hänellä tyhjentymättömänä aittana, jonka aarteet täytti kotitarpehet ynnä myöskin riitti kaupiteltavaksi. Wirrat vilisi lohista, järvet haueista ja muista kaloista. Soita myöten luntusteli haarasarvet hirvet suurin laumoin; karhut loikkui joka korvessa; joka puussa kapsahteli näätää, kärppää, oravaa; teiri-, pyy- ja metsoparvet pyrähteli joka lehdossa; järvein, jokein pinta oli täynnä vesilintuja.