Ruotsalaiset tätä eripuraisuutta kohta käyttivät hyväkseen. Heitä tuli v. 1284 Trundan johdon alla Nevajokea myöten Laatokkaan. Siellä he alkoivat Karjalaisilta ajaa veroa; mutta Novgorodilaiset paneutuivat väijyksiin Nevajoen suuhun ja kun Ruotsalaiset saaliinensa palasivat sinne, tapettiin enin osa heitä.
Paremmin onnistui toinen yritys, joka tapahtui muutamia vuosia myöhemmin. Ruotsissa oli silloin kuninkaana Birger, Birger Jaarlin pojanpoika. Hän oli vielä ala-ikäinen ja hänen nimessään hoiti hallitusta lankonsa, marski (sotapäällikkö) Torkel Knuutinpoika. Tämä keräsi koko Ruotsinmaalta suuren joukon sotaväkeä ja läksi v. 1296 Karjalan maata Ruotsin vallan alle laskemaan. Hän astui maalle Suomenveden pohjukassa ja rakensi lujan kivilinnan saareen, joka oli kaitaisen salmen suussa; sille linnalle pani hän nimeksi Wiborg (Wiipuri). Sen piti olla turvana Wenäläisten päällekarkauksia vastaan ja samassa ikeenä, joka pitäisi Karjalaiset kurissa. Nämät eivät näy tehneen suurta vastarintaa Ruotsalaisille, ja Torkelin sanotaan, ennen kuin samana kesänä läksi Ruotsiin, saaneen 14 kihlakuntaa valtansa alle taipumaan. Torkelin muassa oli tullut Westeråsin piispa Pietari; se kasti Karjalaiset kristin-uskoon.
Lähtiessään oli Torkel pannut uuden linnan isännäksi uljaan ritarin, jonka nimi ei ole meille säilynyt. Tätä hätyyttämään tuli jo ensi talvena vähäinen Novgorodilais-joukko ruhtinas Roman Gliebovitshin johdossa. Wenäläiset yrittivät Maalisk. 10 p. rynnäkköä linnaa vastaan. Mutta juuri tappelun aikana lauhtui pakkanen, ja salmet linnan kummin puolin, missä väkevänlainen virta käypi, tulivat sulaksi, niin ettei vihollinen pääsnyt yli. Kun sen lisäksi hevosilta loppui heinät, niin läksivät Wenäläiset sillään kotia. Ruotsalaiset heidän lähdettyään jatkoivat valloitustointansa ja joutuivat viimein Laatokan rannalle, missä Karjalaisilla oli Wuoksen suussa pienoinen Käkisalmen linna (Wenäen aikakirjat sitä mainitsevat nimellä Korela = Karjalan linna). Sen valloittivat Ruotsalaiset v. 1295. Siihen jätettiin Sigge Lake pienen joukon kanssa ja muu Ruotsin väki palasi jälleen Wiipuriin, luvaten sieltä lähettää ruokaa ynnä muita tarpeita. Mutta avun lähetys viipyi kovin kauan ja sillä välin kerkesivät Wenäläiset sinne tulla. Linnaväki piti urhoollisesti puoltansa, mutta ruoka heiltä pian loppui. Kuusi vuorokautta olivat melkein ruo'atta, ja kun ei Wiipurista kuulunutkaan apua, niin päättivät raivata itsellensä tien vihollisten läpi. He ryntäsivät ulos linnasta, tappoivat suuren joukon Wenäläisiä, mutta itsekin siihen kaikki kaatuivat, paitsi kaksi miestä, jotka saattoivat pahat sanomat Wiipuriin. Wenäläiset voitostaan olivat niin riemuissaan, että Jumalalle kiitokseksi rakensivat uuden kirkon Novgorodin kaupunkiin. Käkisalmen linnan he vahvistivat vielä entistäänkin lujemmaksi ja varustivat vahvalla joukolla, ettei jälleen joutuisi Ruotsalaisten käsiin.
3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.
Tästä surkeasta seikasta tiedon saatuansa varusti marski Torkel Knuutinpoika kohta toista retkeä. Hän kokosi vielä suuremman sotajoukon kuin ensikerralla, niin että sillä täytyi 1,100 alusta, jonka vertaista laivastoa ei vielä koskaan ollut nähty Itämeren vesillä. Näillä laivoillaan purjehti hän v. 1300 Karjalaan. Tällä kertaa laski hän Nevajoen suuhun ja rakensi linnan sen varrelle, juuri siihen niemekkeesen joka Ohtajoen yhtymäpaikassa pistää Nevaan. Hänellä oli joukossaan taitava, Romasta tullut mestari, joka linnaan laittoi vahvat kivimuurit, muuriin kahdeksan tornia, ja torneihin ampumareijät, mistä kaikellaisilla nakkauskoneilla sopi ampua kiviä vihollista vastaan. Linnalle pantiin uhka-ylpeä nimi Maankruunu (Landskrona), koska sen piti hallita ja kurissa pitää koko Karjalan maa.
Noin 800 miestä väkeään lähetti Torkel Nevajokea myöten Laatokkaan tiedustelemaan eikö jo Wenäen väkeä näkyisi tulevaksi. Tämän joukon ajoi kova myrsky Laatokan Karjalanpuoliselle s.o. pohjoiselle rannalle ja pidätti heitä siinä viisi vuorokautta, jolla ajalla he kävivät rantakyliä polttamassa. Kun sitten kuudentena vuorokautena myrsky asettui, palasivat miehet Pähkinänsaareen, joka on Nevajoen niskassa. Tuskin olivat sinne joutuneet, niin näkivät Wenäläisten lähenevän tuhannella aluksella. Heidän ei siis ollut siinä viipymistä, vaan täytyi vetäytyä takasin pääjoukon luokse.
Lähemmäksi tultuaan Wenäläiset kyhäsivät suuria lauttoja, latoivat niihin korkeita risu- ja havuröykkiöitä, sytyttivät lauttansa tuleen ja laskivat ne virtaa myöten menemään, niin polttaaksensa Ruotsalaisten laivat. Mutta nämät olivat varoillaan; he vetivät vahvat rautavitjat poikkipuolin jokea, niin ettei tulilautat pääsneetkään laivain luoksi, vaan paloivat siinä typötyhjään poroksi. Wenäläiset tuosta astuivat maalle ja kävivät rynnäköllä käsiksi. Heitä oli 30,000 ja Ruotsalaisia paljoa vähemmän. Wenäläiset harppasivat ojan yli, jolla linna oli ympäröitty ja pyrkivät päästä muurille. Mutta eipä sinne ollutkaan pääsemistä niin helpolla. Ruotsalaisten päälliköt: Matti Kettilmundin poika, Henrik von Kyrnen, Pietari Porsse y.m. töytäsivät heille uljaasti vastaan ja muu väki perässä. He syöksivät vihollisen muurin luota, harppasivat itsekin heidän jäljissään ojan yli ja kävivät pelkäämättä kimppuun. Nyt nousi melkoinen meteli ja monta urosta vaipui veriinsä kummin puolin.
Wähä erillä muista seisoi Wenäläisjoukko, noin tuhat miestä luvulta.
Sitä vastaan ajaa karahutti nuori Matti Kettilmundinpoika huutaen:
Oisiko sitä urosta
Kuka kanssani tulisi
Teräsmiekan mittelöhön
Rautakalvan katselohon?
Waan ei uskaltanut kukaan tulla hänen kanssaan miekkasille, vaikka hän siinä seisoa kokotti illan pimeään asti. Ja aamulla kun luultiin tappelun alkavan tuimemmalta, niin ei yhtään Wenäläistä enää näkynyt, eikä kuulunut. Kaikki olivat yöllä lähteneet kotia.