Nevajoen tappelusta yltyen alkoivat nyt pakanat vieläkin tuimemmin ahdistella Suomen seurakuntaa. Waan Tuomas piispa, siitä tuskissaan ja kristin-uskon voitosta Suomessa epäillen, pyysi vihdoin paavilta luvan piispaviraltaan erota. Tähän tekoon ei häntä saattanut ainoasti tuska toivonsa tyhjäksi menosta, vaan myöskin omantunnon kalvava vaiva. Hän oli nimittäin yhden paavin kirjeen vääristänyt ja silvottanut viattoman ihmisen kuoliaksi. Näin murretulla mielellä ja voimalla vetäysi väsynyt vanhus v. 1245 Gottlantiin. Siellä hän, Mustain Weljein luostarissa vielä kolme vuotta elettyään, viimeinkin pääsi levolle vaivoistansa ja laskettiin Wisbyn kaupungissa hautaan.
5. Birger Jarlin retki.
Tuomaan jälkeen tuli Turun piispaksi Bero eli Björn. Tämä ei yrittänytkään enää tulla toimeen omilla voimillansa, vaan kääntyi kohta Ruotsin kuninkaasen, Eerikki XI:een, pyytäen häneltä turvaa ja apua. Jos sen saisi, lupasi hän antaa kuninkaan omaksi sen veron, minkä Suomalaiset siihen asti olivat suorittaneet piispalleen.
Ruotsissa oli tuo pitkä eripuraisuus nyt viimein viihtynyt ja mahdollista oli siis taaskin kääntää kansan voimat ulospäin, Sentähden suostuikin Eerikki Xl piispan pyyntöön ja lähetti nostokäskyn ympäri koko Ruotsin maan. Kuninkaan käskyä noudatettiin kiivaasti; aateliset ja talonpojat varustivat kilvan itsiään. Seinästä temmattiin isien vanhat miekat, jotka siinä kauan olivat riippuneet ruostumassa; rautakypärät, paidat ja kintaat hiottiin kirkkaaksi ja laivat työnnettiin vesille. Päämieheksi pani kuningas lankonsa Birgerin, joka oli mahtava ja miehuullinen Jarli eli ruhtinas Folkungein suurta sukua.
Myötäistuulella lähdettiin sitten v. 1249 merta kyntämään ja pian hohtivat laivain kullatut kokat Hämeen satamassa, joka luullaan olleen nykyisessä Pohjan pitäjässä. Hämäläiset tiesivät heidät tulevaksi ja olivat valmiit vastustamaan, vaan Ruotsin ritarein rautapaidat kestivät pakanain nuolia ja voitto jäi viimein vieraille. Saaliiksi saivat Ruotsalaiset paljon kultaa, hopeaa ja karjaa. Mitkä Hämäläisistä taipuivat kristin-uskoon ja kasteesen, ne saivat elää rauhassa; mutta vastahakoiset karkoitettiin taikka tapettiin. Heidän sijaansa asetti Birger pitkin rantamaata ruotsalaisia asukkaita. Siitä sai Hämeen etelärannikko nimen Uusimaa, koska siihen uusia asukkaita oli tullut. Birger ei rannikolle pysähtynyt, vaan meni talvella myös Hämeen sydänmaille. Siellä rakensi hän linnan Wanajaveden rannalle, joka pitäisi voitetut Hämäläiset kurissa. Tämä oli Hämeenlinnan alku.
III. Karjalan valloitus.
1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.
Hämeen valloitettua pyysivät Ruotsalaiset levittää valtaansa vielä idemmäksi, Karjalaisten maahan. Wuonna 1256 purjehti suuri joukko Ruotsin, Warsinais-Suomen ja Hämeen sotureita Narvajoelle, joka oli Inkerin ja Wiron välillä rajana. Siihen he yksin neuvoin Wiron ritarein kanssa rakensivat Narvanlinnan ja heittivät sen näiden liittomiestensä haltuun. Ruhtinas Aleksander Nevski silloin oli kaukana Wenäjän sydänmailla; mutta sieltä takaisin tultua päätti hän kohta kostaa vihollisten retken. Waikka jo talvi läheni, läksi hän Novgorodin väen kanssa liikkeelle. Hän ei ollut virkkanut kellekään mihin oli mentävä ja väkensä luuli heitä vaan vietävän lyhyelle retkelle Wiroa vastaan. Kun sitten ruhtinas, Inkerinmaalle tultua, ilmoitti aikovansa mennä Hämeesen asti, palasi metropolita (ylimmäinen pappi) ynnä enin osa Novgorodilaisia kotiinsa, heitä kun, näet, peloitti tuo pitkä matka näin myöhään syksyllä. Mutta Aleksanteri ei siitä ollut milläänkään; hän keräsi Inkerinmaalta ja Karjalasta suuret joukot lisäksi ja kulki pitkin merenrantaa edelle. Tätä retkeä kertoelevat Wenäjän aikakirjat kovin vaivaloiseksi. Teitä ei ollut minkäänlaisia, vaan täytyi mäkiä, louhikoita myöten osoitella. Sen lisäksi oli melkein koko vuorokausi syksyinen pimeys ja senkin vähän mitä päivää oli, pimensi sakeat sumut. Monta miestä Aleksanterin joukosta nääntyi kesken tietä. Mutta vihdoin päästiin kuitenkin perille, hävitettiin pitkin meren rannikkoa Sveain maata (Ruotsalaisten uudispaikkoja Uudella maalla) ja Hämettä. Asukkaat osaksi tapettiin, osaksi vietiin vangiksi, varsinkin pienet lapset. Talot poltettiin, kirkot saastutettiin ja saalista saatiin runsaasti.
Hävitys oli niin suuri ollut, että tieto siitä tuli Romaan asti paavin korviin. Tämä lähetti käskyn Pohjanmaiden papeille että saarnattakoon ristisotaa pakanoita vastaan. Lieneekös tätä käskyä noudatettu vai ei, siitä ei meillä ole tietoa; mutta se on varmaa ainakin, ettei seurannut mitään uutta retkeä silloin eikä koko kolmeen vuosikymmeneen sen perästä. Luultavasti olivat Ruotsalaiset viimeinmainitusta ja entisistäkin retkistänsä havainneet, että sodista Karjalassa aina vaan seurasi heidän omille alusmaillensa kostoa ja hävitystä. Juuri näinä kolmena kymmenenä vuonna kallistuivat asiat Karjalassa semmoiselle kannalle, että sen maakunnan valloitus sitten onnistui paremmin. Lujasti olivat Karjalaiset tähän asti aina seisoneet Novgorodin puolella ja olleet osallisna kaikissa sen sodissa. Kun Novgorodille välin syntyi riitaa omain ruhtinainsa tai muiden Wenäen pienten hallitsijain kanssa, niin seurasi sen sotajoukkoja aina Karjalankin uroita. Ja Novgorodin tähden olivat Karjalaiset, veren siteistä huolimatta, eläneet alituisessa sodassa heimolaistensa Hämäläisten kanssa. Mutta nyt alkoi jostakusta meille tuntemattomasta syystä epäluulo ja viha purkaa Karjalaisten ja Wenäen ystävällistä väliä. Jo vuonna 1269 arveli ruhtinas Jaroslav, Aleksanteri Nevskin veli, käydä Karjalaisia kurittamassa; sen kerran kuitenkin estivät hänet Novgorodilaiset pyynnöillään. Mutta 1278 meni ruhtinas Dimitri Aleksanterin poika Novgorodin ja Susdalin miesten kanssa Karjalaan, ryösti koko maan ja vei paljon asukkaita vangiksi. Siitä päivin alkoi Karjalaisten mieli kääntyä länteenpäin.
2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.