Askele askeleelta ja päivä päivältä edistyt hän sillä tavoin toimessaan, niin että katolisen kristikunnan ylimmäinen pappi eli paavi Honorio III pian saattoi riemutellen mainita: suuren kansan, joka ennen oli epäjumaloita palvellut, nyt tulleen uudestaan käännetyksi Suomessa ja läntisissä maakunnissa (s.o. Warsinais-Suomessa ja Hämeen maassa). Mutta samassa kirjeessä eli bullassa paavi myöskin kovasti valittaa, että pakanalliset naapuriheimot jälleen yrittivät hävittää tätä uudispeltoa. Sen estämiseksi kieltää paavi kristityitä kauppamiehiä pakanoiden kanssa kauppaa käymästä ja varsinkin heille viemästä sota-aseita, hevosia, laivaksia ja ruokavaroja. Tätä kieltoa sitten vielä uudistettiin useammin kerroin.
8. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.
Näin voitti Tuomas vähitellen Hämäläisten vastarintaa ja kihlakunta kihlakuntansa perästä taipui uuteen uskoon ja kasteesen. Siitä suuttuivat Wenäläiset, jotka heitä siihen asti olivat auttaneet, ja kesällä 1227 kävi Novgorodin ruhtinas Jaroslav Hämeen maata hävittelemässä. Kotiin tultuansa hän sitten lähetti pappinsa Karjalaan, jotka kastivat melkein koko kansan Kreikan uskoon. Samassa tilaisuudessa myös Walamon luostari perustettiin. Wenäläisillä oikeastaan oli tapana antaa alamaistensa pysyä kunkin omassa uskossansa, ja tyytyä paljaisin veron maksuihin; mutta tällä kertaa he siitä tavasta poikkesivat, luullen että Karjalaiset paremmin pysyisivät heidän liitossaan, kun kumpaisillakin olisi yksi usko. Muuten oli tämä käännytys ainoasti nimeksi, sillä Karjalaiset vielä kauan pysyivät täydessä pakanuudessansa. Seuraavana vuonna varustettiin Suomen puolelta kostoretki. Kaksituhatta miestä, Hämäläisiä paraastaan, purjehti Nevajoelle ja sitä myöten Laatokkajärven vesille. Siellä Suomalaiset sitten hävittelivät Aunuksen rantoja ja saivat paljon saalista sekä vankeja. Mutta Laatokan kaupungin posadnikka (linnan isäntä) Wladislav ei pelännyt Suomalaisten joukkoa, vaan läksi laivoinensa heitä vastaan. Koko päivä tapeltiin ja illalla vetäysi Wladislav saareen Nevajoen niskassa. Sinne panivat Suomalaiset yöllä lähettiläänsä käymään, tarjoten rauhaa ja sovintoa, sillä tieto oli heille tullut että Jaroslav ruhtinas Novgorodilaisten kanssa oli tulossa Wladislavin avuksi. Mutta kun ei Wladislav rauhan tarjomukseen suostunut, tappoivat Suomalaiset vankinsa, polttivat laivansa ja läksivät saloja myöten kotimailleen osoittelemaan. Waan harva heistä sinne pääsikään; sillä Inkerin ja Karjalan miehet tappoivat pakenijoista enimmät.
Tämän onnettoman retken perästä kiihtyi Itä-Suomalaisten vaino vielä tuimemmaksi. Karjalaiset, Inkerikot, Laplakot ja ja Watjalaiset [viimemmainitut kolme olivat Inkerinmaan asukkaita] hävittelivät yhä hirveämmin Suomen kristittyjen maata. Jopa vihdoin v. 1237 Hämäläisetkiin nousivat uuteen kapinaan. Armottomalla julmuudella raivoelivat he niitä vastaan, jotka kristin-uskostaan eivät luopuneet. He eivät säästäneet lapsiakaan, jotka uuteen uskoon olivat kastetut ja aika-ihmisiltä viiltelivät suolet vatsasta sekä uhrasivat heidät sitten epäjumaloilleen. Monesti myös he ajelivat heitä pyhäin puiden ympäri kunnes raukat nääntyivät kuoliana maahan. Papeilta silmät puhkaistiin, kädet ja jalat silvottiin ja sitten heidät poltettiin olkikupuihin käärityinä.
Monta kertaa olivat paavit Tuomas piispan anomuksesta kehoittaneet milloin Linköpingin ja Upsalan piispoja, milloin Kalpa-ritareita Liivinmaalla Suomen seurakunnan avuksi. Mutta tällä kertaa tarttui paavi Gregorio IX tehollisempaan aseesen. Hän lähetti Ruotsin papeille käskyn saarnata ristisotaa Suomen pakanoita ja uskonheittiöitä vastaan. Ken pyhälle retkelle lähtisi, sen piti saada yhtä täydellinen anteeksi anto synneistään kuin Palestinan maalla sotimassa käynyt. Tämä käsky ja lupaus keräytti Tuomas piispan luokse summattoman joukon sotamiehiä: siihen oli tullut Ruotsin ritareita, siihen Norjan uroita, siihen myöskin uskollisuudessansa pysyneitä miehiä Warsinais-Suomesta ja Hämeenmaasta, Wirostakin yhdistyi ristijoukkoon Kalpa-ritareita.
4. Tappelu Nevajoella.
Tätä joukkoansa ei Tuomas piispa vienytkään luopuneita Hämeen lampaitansa vastaan. Niin suurin voimin toivoi hän saavansa tärkeämmät työt tehdyksi ja kykenevänsä itse sitä lähdettä tukkimaan, josta aina valui Suomen pakanoille apua ja yllytystä. Hän päätti mennä itse Wenäjälle sotimaan; sen kukistettua, oli Hämäläisten vastustus raukeeva itsestänsä.
Wenäjän tila olikin silloin semmoinen, että suuri syy oli toivoa retkelle hyvää onnea. Wenäjän ruhtinailla oli ollut tapana jakaa valtansa perinnöksi pojillensa. Siitä oli Rurikin valta murennut moneksi ruhtinaskunnaksi, jotka keskenään yhä elivät sodassa. Juuri vähä ennen Tuomaan retkeä oli toinen tapaus vielä heikommaksi masentanut Wenäläisten voimat. Keski-Aasian kedoilta oli Itä-Europan päälle vyörynyt lukemattomat joukot Mongolin kansaa. Niinkuin heinäsirkkain pilvet syövät nurmen paljaaksi, että maa peninkulmittain on mustana multana, niin olivat nämät lukemattomat Mongoli-laumat peittäneet pian koko Wenäjän. Kaupunkien ja kylien tuhkat ja asukasten veriset ruumiin näyttivät joka paikassa mitä tietä he olivat kulkeneet. Novgorodin mahtava vapaakaupunki, jonka liitossa tai alamaisuudessa suomensukuiset heimot Pohjois-Wenäjällä seisoivat, oli yksinään säilynyt Mongolien hävityksistä, mutta senkin täytyi heille maksaa vuotuista veroa.
Nytpä näkyi tätäkin Wenäläisyyden viime tukea tuho lähestyvän länsipuolelta. Wuonna 1240 tuli ristijoukko sangen monessa laivassa ja useampain piispain ja suurten herrain kanssa Nevajoen suuhun, siihen missä se ottaa Inkerijoen vedet yhteyteensä. Siinä oli ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika heille vastassa, Novgorodin ja Laatokan kaupunkien väen kanssa. Nyt syntyi Heinäk. 15 p. tuima tappelu, jossa vihdoin Wenäläiset pääsivät voitolle. Ristimiehet mättivät kaksi laivaa täyteen suurten herrainsa ruumiita, muut tapetut hautasivat suureen hautaan rannalla, ja läksivät sitten yöllä matkoilleen. Tämä tappelu pelasti Wenäjän perikadosta ja uljas Aleksanteri ruhtinas on siinä voittanut ikuisen kunnian. Wenäläiset hänet ovat panneet pyhäin miestensä joukkohon ja palvelevat häntä vielä nytkin Aleksanteri Nevskin (Nevalaisen) nimellä. Pietarin kaupungissa, joka tappelutanterelle on rakettu, näytetään Nevskin luostarissa Aleksanteri ruhtinaan arkkua, joka on puhtaasta hopeasta ja koristettu Nevan tappelun kuvilla.
Näin oli Tuomas piispan toivo ratki rauennut. Samassa oli myöskin tyhjäksi käynyt hänen tuumansa saada Suomea eri valtakunnaksi. Olisko sen toteen tulo ollut Suomen kansalle vahingoksi vai onneksi, siitä Wiron esimerkki tuskin sallinee epäilyksen sijaa. Itsenäinen pappisvalta Suomessa olisi niinkuin sielläkin tarvinnut rautaiset ritarit tuekseen. Niille olis täytynyt palkinnoksi antaa maat ja manteret, ja Suomen kansaa olisi sorrettu orjalaumaksi, niinkuin on käynyt Wirolais-veljiemme Suomenlahden eteläpuolella.