Kuninkaan paettua rupesivat Wenäläiset Pähkinälinnaa piirittämään, joka vielä oli Maunun väen hallussa. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään ruudista eikä tykeistä. Linnaväki varjeli itseänsä nuolilla, jotka lennätettiin suurista, pontevista rautajoutsista, tai raskailla kivillä, jotka nakattiin omituisilla nakkauskoneilla. Samoilla neuvoilla koettelivat piirittäjätkin puolestansa tehdä vahinkoa. Mutta jos ei linnaa ollut aikaa niin kauan pitää piirityksessä kunne väen täytyi ruoan puutteesta heittäytyä vangiksi, niin oli ainoana varmana keinona väkirynnäkkö. Sen estämiseksi oli linnoilla aina syvät vesi-ojat ympärillänsä, josta talvella lohkoeltiin jäätä rikki. Muureille sitä vastaan vettä valettiin siks että pysyisivät liukkahana. Jos sitten vihollinen kuitenkin pääsi muurin edustalle ja rupesi tikapuilla ylös pyrkimään, niin ampui ja hakkasi heitä muurin päällä seisova linnaväki, ja vaimotkin sekä lapset auttelivat sillä että ryntääjien päälle pudottivat suuria kiviä tai valoivat kuumaa tervaa ja öljyä. Piirittäjät puolestaan vierittivät muurin edustalle suuria röykkiöitä risuja ja puita, jotka sitten sytyttivät, niin että tuuli ajoi liekin sekä savun linnaan ja linnaväen oli pakko muurilta väistyä. Tällä keinoin Wenäläiset tässäkin saivat Ruotsin miehet muurin päältä ja pääsivät sitten linnaan sisään. Suurin osa linnaväkeä oli tappelussa kaatunut, loppu vietiin vankeuteen Wenäjälle. Sota sitten vielä kesti pari vuotta edelleen, mutta v. 1351 tehtiin Tartossa Liivinmaalla uusi rauhasovinto 23:ksi vuodeksi.
Näin onnettomasti päättyi Maunu kuninkaan retki Wenäjätä vastaan, mutta Wenäen munkkein tarinoissa se on vieläkin onnettomammaksi kuvattu. Ne, näet, hokevat että Maunun laiva muka myrskyn ajamana oli rikkounut Walamon saaren rantaan Laatokan järvessä. Kuninkaan sanotaan silloin ypö yksinänsä pelastuneen surman suusta ja ylimielisyyttänsä katkerasti katuen kääntyneen Kreikan uskoon, ynnä eläneen lopun ikäänsä munkkina Walamon saaren luostarissa. Ennen kuolemaansa hän vielä oli muka testamentin kirjoittanut, jossa kaikin mokomin varoittaa Ruotsin kansaa ja kuningasta sotaan rupeamasta Wenäjän valtaa vastaan, koska siitä aina Jumalan kaikkivaltias käsi kostaa. Walamon luostarin kirkkotarhassa näytetään tätä nykyäkin vielä hautakiveä, johon on piirretty Maunun nimi ja kuolinpäivä.
2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin alaisuuteen.
Loppupuoli Maunu Liehakoin hallitusta oli vielä rasittavampi hänen kansoilleen. Ruttotauti raivosi niin kauheasti Pohjan perillä, että koko pitäjistä kuoli asujamet aivan sukupuuttoon. Sotavelkain maksamiseksi ynnä tuhlari-elämänsä ylläpidoksi kiskoi kuningas raskaat verot rahvaalta. Kaiken tämän pahan päälliseksi syttyi vielä viimein kapinoita ja keskinäistä sotaa valtakunnassa. Mutta Suomalainen ei voi kuitenkaan muilla kuin riemulisimmilla tunteilla muistella tätä aikaa, sillä sehän se on kansallemme tuottanut oikeuden, että saa itse olla päättämässä laeistaan ja veroistaan.
Kurja on useimmiten niiden kansain kohtalo ollut, jotka väkisen on käännytetty uuteen uskoon. Tuskin yksikään on saanut pitää itsenäisyytensä, juuri harva oman kielen ja kansallisuutensa, useimmat on sorrettu viheljäisimpään orjuuteen taikka juurta jaksain hävitetty niinkuin metsän petoja. Me vaan tarvitsemme silmät luoda tuolle puolle Suomenlahtea, nähdäksemme kuinka siellä on käynyt Wirolais-veljiemme. Wähää myöhemmin kuin Ruotsalaiset tulivat meille levittämään kristin-uskoa ja valtaansa, saapui Wiron ja Liivinkin maalle pappeja ja ritareita Saksasta. Näiden maiden kansa kastettiin väkisen kristin-uskoon, heidän maansa ryöstettiin ritarien omaksi ja asukkaat itse kukistettiin Saksalaisten orjiksi. Otsansa hiessä on siitä päivin maan omain lasten täytynyt raataa maata, ja viljan on sitten vieras aittoihinsa korjannut, antaen palkinnoksi ylenkatsetta ja ruoskaa. Ja ettei yksikään taitais tästä kurjuudesta päästä, niin säättiin kova kielto ettei saisi Wirolainen tulla edes porvariksikaan kaupunkeihin. Tämmöisestä onnettomuudesta on Jumalan armo meidän kansamme varjellut. Esi-isiemme täytyi kyllä myöskin antaa itsenäisyytensä kristin-uskon palkaksi. Mutta se vieras valta, minkä alle he joutuivat, oli jalon, vapaan kansan, joka heille soi saman vapauden mikä sillä oli itsellään. Suomen talonpoika pysyi vapaana miehenä omalla tahollaan, häntä ei estänyt mikään sääntö pääsemästä mihin virkaan ja paikkaan vaan kunnollansa kykeni. Ruotsin valta ei siis ole ollut sorroksi, vaan kasvatus-kouluna Suomalaisille, jossa eri heimokunnat ovat yhdeksi kansaksi liittyneet ja tämä Suomen kansa sitten täydellisemmin, kuin kenties muuten olis mahdollista ollut, tehnyt kristillisen sivistyksen omakseen. Wasta saamme nähdä kuinka Kaikkivaltiaan käsi, joka kaikkina aikoina on niin ihmeellisesti kainnut pientä kansaamme, jälleen lopetti tämän koulun, koska se kansallisuudellemme alkoi tulla vahingolliseksi.
Birger Jaarli ja hänen sukunsa, joiden hallitessa Suomi joutui Ruotsin valtaan, ovat ikimuistettavat niiden lakein suhteen, jotka he säätivät varjelukseksi alamaistensa hengelle ja tavaroille. Ihmiset siihen aikaan olivat kovin väkivaltaiset, niin että yhtenään tappoivat toisensa pikamielissään. Kun semmoinen murha oli tapahtunut, piti Ruotsalaisten tavan mukaan murhatun likimmän sukulaisen tappaa murhaaja kostoksi. Sen tehtyä hän vuorostansa joutui koston-alaiseksi, ja sillä lailla kesti sotaa vuosikymmeniä molempien sukujen välillä. Tätä tapaa kerrassansa poistaa olis ollut turha yritys. Mutta saadaksensa väkivallan edes vähän hillityksi, kielsi Birger Jaarli ihmistä tappamasta kirkossa, keräjissä tai hänen omassa kodissaan. Samaten piti naisten aina olla täydessä turvassa, vaikka heidän sukunsa kuinkin vihoin elivät. Näitä rauhalakeja sitten jokainen uusi kuningas vannoi pitää voimassa ja siitä niitä sanottiinkin kuninkaan valaksi. Ken sitä vastaan rikkoi, oli kuninkaan voimalla rangaistava.
Birger Jaarlin poika, Maunu kuningas, näitä rauhalakeja vielä lisäsi. Hän otti turvihinsa kaikki lesket, orvot sekä kykenemättömät vanhukset; myöskin kielsi hän maksutta vaatimasta yösijaa ja ruokaa talonpojilta, niin kuin sen ajan mahtavilla oli tapana tehdä matkoillansa. Tästä Maunu saikin liikanimensä Ladonlukko, ja syyllä sanoo vanha ruotsalainen historioitsija että siitä nimestä on Maunu kuninkaalle paljon suurempi kunnia kuin jos hän olis ollut Ladonrikkoja niinkuin muut hänen aikuisensa kuninkaat.
Maunun pojan Birgerin hallitessa kukistettiin, niinkuin tiedämme, Karjalakin Ruotsin vallan alle. Sekin samassa tuli Ruotsin lain turvihin, mutta noilla rajaseuduilla näkyy kuitenkin väkivalta olleen julkisempi kuin missään muualla, koska kuningas antoi suojelus- ja rauhakirjan nimen-omaan sen maakunnan naisille. — Ja Birgerin veljenpoikakin, tuo muuten pahamaineinen kuningas Maunu Liehakko, kuitenkin puolestansa jatkoi esi-isiensä tointa, säätäen että Ruotsin valtakunnassa ei saisi vasta olla orjaa eikä orjan nimellistäkään.
Laamanni se oli joka maakunnan keräjissä lautakunnan kanssa ratkaisi riidat ja tuomitsi rikokset. Suomikin sai jo v. 1324 oman laamanninsa. Muuten on mainittu Ruotsin kuningasten pitäneen suurta huolta että Suomeen pantaisiin virkamiehiksi ainoasti lempeitä ja viisaita miehiä. Sillä Suomalaiset sanotaan silloin olleen tylyä ja jäykkäluontoista kansaa, joita ei sopinut korskeasti kohdella; mutta lempeästi neuvoelevaa hallitsijaa he tottelivat mielellänsä.
Lain suojassa oli Suomessa ruvettu maata viljelemään yhä enemmän ja kansaa karttui karttumistaan lisään. Aivan toisennäköinen oli maamme ollut Ruotsalaisten tullessa, toisennäköinen oli nyt Maunu Liehakon aikana. Ennenkin oli kyllä vähän kaskea viljelty ja karjaa hoideltu, mutta pää-elatuksena oli kuitenkin ollut kalastus ja metsänkäynti. Nyt jo oli peltoa koko joukko ja toista yhä raivaeltiiin lisäksi. Pähkinälinnan rauhasovinnon perästä alkoivat kuninkaatkin kehoittaa uusia alamaisiansa saloihin uudistaloja perustamaan, luvaten siitä monivuotista veronvapautta.