Niinpä oli jo Warsinais-Suomi jotenkin hyvin viljelty ja asuttu; kirkkoja ja pitäjiä siinä jo mainitaan olevaksi koko joukko. Sama oli myös laita Uudellamaalla, missä ruotsalaiset uudis-asukkaat heti alusta enemmän harjoittelivat maanviljelystä ja karjanhoitoa kuin heidän suomalaiset naapurinsa. Useampia kirkkoja alkoi jo olla myöskin Hämeen ja Satakunnan eteläisemmissä seuduissa ynnä Ahvenan saaressa. Waan Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa niitä vasta oli joku harva. — Linnojen turvissa oli vähitellen kasvanut pikkuisia kaupungeita. Wanhin niistä oli Turku; sen lisäksi tuli v. 1365 Ulvila Kokemäenjoen varrella joka sitten joen suuhun muutettuna on saanut nykyisen Pori nimensä, ja parikymmentä vuotta myöhemmin mainitaan myös Wiipurin linnan edustalla kauppala, vaikka se vasta v. 1403 sai varsinaiset kaupungin oikeudet.

Alussa olivat tietysti papit ynnä muut virkamiehet olleet ulkolaisia; mutta tähän aikaan alkoi jo Suomen miehiä olla korkeimmissakin viroissa. Ensimmäinen suomensukuinen Turun piispa oli Maunu n. v. 1300 paikoilla. Epäilemättä oli silloin jo monta Suomalaista alempina pappeina. Jopa saattoi varakas Suomalainen vaikka aatelissäätyynkin päästä. Ruotsissa ei, näet, silloin vielä ollut vakinaista sotaväkeä, vaan sodan tullen lähti kuninkaan käskystä yksi tai useampi mies talolta, kukin omin aseineen, eväineen. Köyhemmät tulivat sotaan jalkaväkenä, mutta varakkaammat ratsun selässä ja rautapuvussa, josta he saivat palkinnoksi aatelisarvon ja veronvapautta talollensa.

Kaikessa näemme siis Suomalaisten olleen Ruotsalaisten vertaisina; puuttuipa kuitenkin heiltä vielä yksi tärkeä oikeus: heillä ei ollut sanan sijaa kuninkaan vaaleissa ja valtiopäivissä. Senkin edun he nyt saivat seuraavalla tavalla. Kuningas Maunu Liehakko oli, niinkuin jo tiedämme, järin huono hallitsija, rasitti kansaa veroilla ja tuhlaeli rahaa juomaveljillensä. Siitä nousi viimein kansa kapinaan ja Maunun täytyi antaa puoli valtakuntaa pojallensa, Eerikki hertualle. Tämän osaksi tuli Suomi, jolle hän teki paljon hyvää. Mutta parin vuoden päästä Eerikki herttua äkkiä kuoli; kansa kuiskutteli että hän muka oli saanut myrkkyä omalta isältään. Kun Maunu tuosta rupesi entiseen elämäänsä uudestaan, niin nousi taas kapina ja maahan kutsuttiin hänen nuorempi poikansa Hokana, Norjan kuningas. Tämä tullessansa tahtoi houkuttaa Suomen miehet puolelleen ja käski sentähden heidänkin laamanninsa ynnä kaksitoista talonpoikaa Moran keräjiin, missä kuningasvaali oli tehtävä. Sama oikeus, vakuutti vielä kuningas, olkoon heille suotu vastaiseksikin, sillä esivanhempamme ovat heitä aina kokeneet uskollisiksi ja rakkaiksi ja on siis kohtuullista että Itämaa (niin siihen aikaan nimitettiin koko Suomenmaata ja Suomi silloin vaan oli Turun seudun nimenä) saa olla samassa arvossa ja suosiossa kuin muut laamannikunnat ja hippakunnat Ruotsinvallassa. — Kuitenkin oli tähän pantu siihen aikaan välttamätöin lisäys, nimittäin että kuningasvaalia ei sentähden saisi viivyttää, jos Suomalaiset talven tai myrskyin tähden eivät pääsisi yli meren tulemaan. Tämä ikimuistettava kirje on annettu Helmik. 15 p. 1362.

Mutta kuninkaan vaali Ruotsissa kävi seuraamalla tavalla. Noin peninkulman päässä Upsalasta on Moran nurmi, jonka keskellä seisoi iso pyöreänmuototuen paasi matalain kivijalkain nojassa; sen ympärillä oli ringissä kakstoista pienempää kiveä. Siinä paikassa pidettiin Moran keräjät. Niihin kokoontuivat joka maakunnasta laamanni ynnä kakstoista taitavaa ja tunnollista talonpoikaa, jotka maakunnan rahvas oli valinnut edusmiehikseen. — Ensiksi antoi Uplannin laamanni äänensä, sitten muut kukin järjestänsä. Ken enimmät äänet sai, se oli valittu Ruotsin kuninkaaksi. Hän nyt vannoi kansalle valansa, pitäen kätensä raamatun ja pyhäin luitten päällä. Sitten kohotti kättänsä ja vannoi pitää Jumalalle ja kansalleen kaikki mitä oli luvannut, millään muotoa rikkomatta, vaan päinvastoin lisäten sitä kaikenmoisella hyvällä, varsinkin kuninkaallisella suosiollansa. Sen perästä vannoivat laamannit ja talonpojat puolestansa uskollisuusvalan kuninkaalle, jolla valalla nyt oli sidottu "nuori ja vanha, syntynyt ja syntymätön, hyvän ja pahansuova, poissa ja läsnä olija." Wiimeiseksi nostettiin kuningas sen suuren paaden päälle seisomaan. Näin Ruotsin hallitsijaksi tultua, oli uuden kuninkaan sitten ratsastaminen ympäri valtakuntansa ja joka maakunnassa erikseen sama vala tekeminen ja saaminen. Tätä ratsastusta sanottiin nimellä Eriksgata. Suomessa eivät kuninkaat kuitenkaan liene usein käyneet, koska matka sinne oli niin kovin pitkä ja hankala.

VII. Piispa Hemminki.

Niissä suurissa hertoissa, jotka nimellä ja sinetillään vahvistivat Hokana kuninkaan merkillisen kirjeen, mistä viime kertomuksesta on ollut puhetta, oli myöskin Turun sen aikuinen piispa Hemminki. Tämä oli Ruotsalainen syntyisin ja virkahansa tullut v. 1338.

Sen ajan piispat olivat aika uhkeita ja mahtavia herroja. Summattomilla tuloillaan he saattoivat elää komeammin kuin rikkahinkaan aatelisherra ja ritari. Kuninkaan neuvokunnassa heillä oli ensimmäinen sija ja suurin sananvalta. Olipa usein nähty piispojen uskaltavan taisteluhun itse kuningasten kanssa ja monasti olivat näissä taisteluissa pääsneet voitolle. He pitivätkin itseään Jumalan käskynhaltijoina maan päällä, joiden sanaa kaikkein ihmisten muka täytyi totella, ja aloittivat kirjeitänsä näillä pöyhkeillä sanoilla: Me, se ja se, Jumalan armosta sen ja sen hippakunnan piispa… sillä osoittaen että mielestään olivat kuningasten vertaisia.

Turun piispa Hemminki, jos mikin, oli ankara kaikkea sitä kunnioitusta ja tottelemista vaatimaan mitä arveli tulevan itsellensä. Hän piti myöskin tarkan vaarin siitä että hänen ja kirkon saatavat lyhentämättä suoritettaisiin ja koki milloin tällä milloin toisella keinolla niitä vielä kartuttaa. Moseksen käsiin nojauten vaativat silloin papit kymmenekset kaikista maan antimista ja olivat hyvin kärkkäät osansa perimään niin pian kuin joku uusi elinkeino tuli tavaksi. Rahvas tietysti ei ollut kovin hyvillään noista piispan keksimistä uusista lisämaksuista. Milloin missäkin Suomen maakunnassa ilmestyi talonpojissa niskoittelemista, niin etteivät ruvenneetkaan maksamaan mitä piispa vaati. Silloin koetti Hemminki ensikeinonsa, että Maunu kuninkaalta, joka oli harras pappein ystävä, hankki kirjeet, missä talonpojat kotoaan käskettiin jok'ainoan äyrin maksamaan mitä vaan piispa oli päälle pannut. Mutta jos ei tämä välttänyt niin olipa hänellä vielä tehosampi temppu varalla. Tämä temppu oli pannaan julistus eli kirkon kirous. Pannan alainen ei saanut käydä kirkossa, ja jos siihen astui, niin kynttilät sammuivat, laulu vaikeni ja Herran huone pidettiin saastutettuna. Pannan alaisessa pitäjässä tai maakunnassa ei kastettu lapsia, ei vihitty avioparia, ei voideltu kuolevia pyhällä öljyllä, sanalla sanoen ei annettu mitään papillista apua ja sen lisäksi oli kaikki kanssakäyminen ja seuruus näiden onnettomain kanssa kielletty muilta kristityiltä. Semmoinen rangaistus taivutti pian jäykimmätkin niskat kuuliaisuuteen. Onpa kuitenkin mainittu että kerran Sääksmäkeläiset oikein hämäläisellä uppiniskaisuudella kestivät pitkän ajan tätä kirkon pannaa, johon heidät oli julistettu sentähden että olivat kirkkoherransa kanssa riidelleet kymmeneksestä. Mutta lopulla täytyi heidän kuitenkin myöntyä ja vielä päälliseksi maksaa kolme hopeamarkkaa sakkoa joka seitsemänneltä viikolta, minkä olivat pannan alla olleet.

Toinen kerta oli Hemminki Uusmaalaisten kanssa riidassa kymmeneksen maksosta. Sillä kertaa piispan hyvä ystävä Maunu kuningaskin päätti talonpoikain olevan oikeassa ja ratkaisi riidan, luultavasti hyvällä syyllä, heidän eduksensa. Mutta mitäs siitä. Piispa paikalla kirjeen julisti, jolla kokonaan kumosi kuninkaan tuomion, vakuuttaen että kuningas vaan pahanilkisten rauhanrikkojain neuvosta oli sekaantunut asiaan, jossa hänellä muka ei ollut mitään sanansijaa ollenkaan. Sillä maallikko, arveli piispa, olkoon hän kuinka hurskas hyvänsä, ei ole mahdollinen päättämään kirkon asioista. — Siihen jäikin sitten asia, sillä Maunu Liehakossa ei ollut miestä Hemmingille vastahankaa vetämään. Hänessä ei ollut miestä edes suuttumaankaan piispalle, sillä tämän perästä niinkuin ennenkin antoi häin Hemmingille ja hänen kirkollensa yhä uusia etuuksia ja lahjoja. Niin esim. sai piispa vallan antaa kelle tahtoi melkein kaikki kirkkoherran virat Suomessa. Myöskin vapautti kuningas kaikki tuomiokirkon alla olevat talot ynnä niiden asukkaat kruunun veroista, ja lahjoitti vielä monta taloa lisäksi. Näitä etuuksia kartutti Maunun poika Eerikki herttua vielä sillä että vapautti kaikki piispan palvelijat ja lampuodit sotapalveluksesta. Samaten Albrekt Meklenburgilainen, joka v. 1363 tuli Ruotsin kuninkaaksi, vahvisti entiset etuudet ynnä vielä lisäsi uusia, esim. että milloin joku piispan palvelijoista rikoksesta sakkoon tuomittiin, niin menisi tämä sakko piispan kukkarohon.

Hemminki kannatteli piispa-arvoansa komealla ja loistavalla elannolla. Epäilemättä olivat, vaikkei siitä ole meille muistoa säilynyt, hänen aittansa ahdattuna herkuilla, hänen kellarinsa teloilla tynnyrit tynnyreitten päällä vanhinta viiniä, hänen arkkunsa täynnä kalleimpia kaluja. Sen me ainakin Hemmingistä tiedämme että hän linnassansa elätti neljäkymmentä ratsumiestä eli huovia. Sitä kysyttiinkin siihen aikaan kaikkein ensiksi, jonkun herran rikkautta ja mahtavuutta tiedusteltaessa, monenko miehen kanssa hän ratsastaa. Mitä suurempi joukko niitä oli, sitä korkeammassa arvossa herraa pidettiin ja sitä suurempi oli sillä sanansija noina aikoina koska asiat enimmiten ratkaistihin miekalla.