Mutta ei Hemminki kuluttanut kaikkia tulojansa omaksi loistokseen. Suurella hartaudella hän myös pani rahaa kirkkojen koristamiseen ja juhlallisiin kirkkomenoihin, jota siihen aikaan pidettiin olevan Jumalalle otollisimpia töitä. Warsinkin karttui Turun tuomiokirkkoon hänen aikanansa paljon uutta komeutta. Siihen rakennettiin useampia alttareita lisään, siihen ostettiin kaikenlaisia kalleita kaluja, joista erittäin mainitaan korea hiippa ja piispan sauva. Siihen laitettiin uusia pappispaikkoja; sillä mitä useampia pappeja oli läsnä jumalanpalveluksessa, sitä juhlallisempana pidettiin kirkkomenoa.

Pitipä Hemminki huolta muustakin kuin ulkonaisesta loistosta. Hän sääti papistolleen uuden kirkkolain ja matkusteli itse ympäri laajaa hippakuntaansa katsastamassa että tätä hänen lakiansa noudatettaisiin. Turussa hän kustansi koulua ja lahjoitti tuomiokirkkoon kolmekymmentä kirjaa. Meistä ei tämä lahja kyllä näytä kovin suurelta, mutta toista se oli siihen aikaan. Sillä kirjapainon taito oli vielä keksimättä ja jokainen kirja oli käsin kirjoitettava. Sekin jo oli hyvin kallista työtä, mutta kirjat tulivat siitä vielä kalliimmaksi kun niihin maalattiin kaikellaisia kuvia kullalla, hopealla ja kalleilla väreillä. Yhdestä ainoasta kirjasta silloin annettiin maksuksi 10-12 naulaa hopeaa taikka kokonainen talo.

Me nyt Hemminki piispan toimissa näemme kiitettävää ja moitittavaa sekaisin. Mutta hänen aikuistensa miesten silmissä oli hänessä tuskin mitään moitteen sijaa. Ne kyllä saattoivat olla hänelle vihoissaan, joilta hän oli kiskonut kohtuutonta maksua. Mutta ylimalkaan pidettiin silloin rahan haalimista kirkon ja pappein omaksi hyvin ansiollisena ja jumalisena tekona, ja piispan kopeus ei ihmeyttänyt paljon ketäkään, sillä kaikki todellakin katselivat häntä Jumalan sijaiseksi. Hemmingin muiden ansioitten lisäksi luettiin sekin että hän eli hartaassa ystävyydessä pyhän Brigitan kanssa, josta jo on ennen ollut puhetta. Kummako siis jos Hemmingin kuoltua v. 1366, se huhu levisi kansaan, että muka hänen ruumiinsa oli ruvennut ihmeitä tekemään. Sentähden ryhdyttiin pian hankkeisin että saataisiin häntä pannuksi pyhäin miesten joukkoon, pyhän Henrikin rinnalle. Tähän tarvittiin itse paavin suostumus, joka oli suurilla rahasummilla lunastettava ja itse juhlamenossa oli sitten niin monta kallista temppua että asia kauan aikaa jäi paljaisin hankkeisin.

W. 1514 vietettiin vihdoin viimeinkin Hemmingin autuuttamisjuhla, joka ensin oli pidettävä ennenkuin itse päätoimitukseen, pyhitysmenoon saatiin ryhtyä. Tämä on Hemminki paralta jäänyt pitämättä, sentähden että koko katolin usko pyhineen juhlineen juuri siihen aikaan hävitettiin Suomesta. Mutta autuuttamisjuhlan menoista on meille tarkka kertomus säilynyt. Turun tuomiokirkon keskipaikkaan, patsasrivien välille, oli laudoista rakennettu lava, 4 kyynärää korkea ja 30 pitkä, jonka päälle oli asetettu alttari. Tällä lavalla saivat ainoasti korkeimmat herrat seisoa, nimittäin Upsalan arkkipiispa Jaakko Olovin poika, Turun piispa Arvi Kurki, Strengnäs'in piispa Mattias Ryning, valtionhoitaja Sten Sture ynnä valtioneuvokset ja arvokkaimmat pappismiehet Suomesta ja Ruotsista. Lavan yli riippui sata lamppua ja sen päällä seisoi niin monta kynttilää kuin vaan suinkin mahtui. Kaikkein patsasten juuressa suitsusi lattialla pyhää savua ja myrhamia. Keskellä kirkkoa riippui kolme suurta, kummin puolin maalattua vaakunaa: valtionhoitajan, arkkipiispan ja niiden välillä Hemminki piispan. Joka patsas oli koristettu Hemminki piispan muotokuvalla ja vaakunalla, valaistuna vaksikynttilöillä. Laen keskeltä, patsaitten keskikohdasta riippui viherjöitä lehviä ja kukkasseppeleitä, ja niidenkin väliin oli pantu kiinni pienempiä kuvia ja vaakunoita. Eikä ollut kirkko yksinänsä koristettuna. Kirkkotarha ynnä kirkon ja niiden taloin portit, missä suuret herrat olivat majassa, paistoivat kirjavalta lukemattomista viherjöistä lehvistä, kukkasista ja vaakunoista. Kaupungin kaduille oli ripoitettu lehtiä ja ruohoja, talot koristettuna kukkasseppeleillä ja viherjöillä oksilla; sillä sanottiin: kuka tässä maailmassa pyhää Hemminkiä kunnioittaa, sille hän taivahassa tekee samoin.

Itse juhlameno oli seuraavainen. Ensin kaivettiin Hemmingin luut maasta ja pantiin kullattuun arkkuun, joka kaikin puolin oli koristettu piispan vaakunalla. Sitten kannettiin arkku juhlallisessa saattovaelluksessa ja virsien veisaamisella korkeasta kuorista kirkon ympäri ja sitten lavalle. Kantamassa olivat valtionhoitaja ja korkeimmat herrat, muulla saattoväellä oli kädessä palavia tuohuksia. Arkkua alttarille asetettaessa veisasi arkkipiispa: Veni sancte spiritus [Tule Pyhä Henki]. Sen perästä veisattiin litania ja Kyrie eleison, ja viimein arkkipiispa veisasi yksinään, johon laulukunta vastasi. Sen perästä vietiin arkku taas juhlavaelluksella ympäri kirkkotarhan ja taas takaisin lavalle. Nyt alkoi messu ja samassa kannettiin arkku korkealle alttarille tai muulle paikalle, mihin kansan oli helpoin päästä sitä suutelemaan, rukoelemaan ja lahjoja tuomaan. Waltionhoitaja ja piispat antoivat kukin kullatun ja hopeitetun leivän ynnä kullatun ja hopeitetun puolikon mesijuomaa tai viiniä, joka kaikki tuli palvelevien pappien omaksi. Sen perästä pidettiin lavalta puhe latinaksi ja ulkonakin kirkkotarhassa saarnattiin pyhästä Hemmingistä. Nyt teki arkkipiispa itse pyhän toimituksen ja samassa tehtiin "ihmeitä" kirkossa. Tulikieliä pantiin juoksemaan laesta lavalle ja lavalta takaisin lakeen, eläviä kyyhkysiä lenteli ympäri, tulta suussa; laesta piraeli öylättejä ynnä suuria, keltaisia, viherjöitä ja valkoisia kukkia; kyyhkysiä, pyitä varpusia ja muita pieniä lintuja pyrähteli sinne tänne; ruudilla täytettyjä tappurapalloja heitettiin sytytettynä alas niin että näyttivät salamoilta. Kun toimitus oli tehty, messu loppunut ja rukoukset sekä siunaukset luetut, meni kansa kotiin sianlihaa viiltämään, kellä sitä oli, ja hyvää Suomen olutta juomaan. Mutta suurille vieraille oli juhlallinen päivällinen laitettu, missä syötäessä luettiin vierasten kuullen pyhän Hemmingin ihmetöitä ja suitsutettiin pyhää savua.

Tämmöisissä juhlissa oli tapana saattovaelluksen päätyttyä heittää tuohukset käsistä rahvaalle, mutta tässä sitä ei tehty, sentähden että muka Suomen rahvas oli niin pikamielinen ja röyhkeä ja kukaties olis suuttunut lahjasta mitä heitettiin kuin koiralle.

VIII. Kalmarin liitto.

1. Albrekt Meklenburgilainen.

Hookana kuningas, jonka tyytymättömät Ruotsin hertat olivat kutsuneet Maunu Liehakkoa vastaan, sopi pian isänsä kanssa, ja tämä alkoi hallita yhä hullummasti. Wihdoin nousi siitä taas uusi kapina ja Meklenburgin herttuan poika Albrekt, Maunu Liehakon sisaren poika kutsuttiin maahan. Sekä Maunu että Hookana voitettiin, ja Albrekt tehtiin kuninkaaksi v. 1364. Hän meni sitten itse sotajoukkoneen yli Suomenmaata valloittamaan, joka hänelle onnistui sen perästä kun Turun linna pitkällisen piirityksen perästä oli antaunut. Albrekt koki kaikin tavoin taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa. Piispalle ja papistolle vahvisti hän entiset etuudet ja lisäsi uusia. Talonpoikasen kansan hyväksi salli hän murtaa maahan Kokemäen linnan, jonka voimassa pito oli seudun rahvaalle rasittavainen, ja soi myös Kokemäen joella olevalle Ulvilan kylälle kaupungin-oikeudet.

Tämän kaupungin aikana ratkaistiin pitkällinen riita Upsalan arkkipiispan sekä Turun piispan välillä, joka on siitä merkillinen että sen kautta Suomenmaan rajat Ruotsia kohden määrättiin semmoisiksi kuin ne sitten vuoteen 1809 asti pysyivät. Kumpaisetkin kirkko-ylimykset, jotka hartaasti halusivat rikasta lohitihuntia pohjoisista virroista, tahtoivat laajentaa alustansa piirit niin kauas kuin suinkin mahdollista. Upsalalainen väitti Helsinglannin, joka hänen allensa kuului, aina ulottuneen Oulujoelle saakka. Hänen virkaveljensä Turussa puolestaan toi Turun kaupungin pormestarin ja raadin ynnä myös Pirkkalan Lapinkävijät todistajiksi että Kemi ja Ii niin kauan aikaa ovat kuuluneet Turun hiippakuntiin, ettei kukaan muistakkaan toisin olleen. Kuningas Albrekt ratkaisi riidan arkkipiispan eduksi; mutta drotsi (ylituomari) Bo Juhonpoika Grip, mahtavin mies valtakunnassa, koska sillä oli koko Suomi ynnä myös paljo maata Ruotsissa läänityksenä, päätti Turun piispan olevan oikeassa. Sillä kannalla asia pysyikin edelleen, ja Kaakamajoki, joka Kemiin laskee, tuli molempain hiippakuntain rajaksi.