Suomen mantereella yhdistyi heti Ruotsin väkeen aatelismiehiä ja talonpoikia suurin parvin; sillä sielläkin kyti salainen viha Tanskan valtaa vastaan. Näin karttuneella joukollaan taisi Niilo Arvinpoika pian ruveta Turun linnaa saartamaan. Mutta sitä vahvaa varustusta ei voinutkaan ensi-iskulla kaataa. Niilon joukolta puuttui myös alussa tykkejä sekä ruutia. Siinä suhteessa he kuitenkin pian saivat apua Kuusiston hovista; jalo piispa Kurki lähetti tykkinsä ynnä ampumavaransa, ja myös kaikki palveluksessansa olevat huovit. Lisäjoukot olivatkin piirittäjille hyvin tarpeellisia; sillä linnassa oli Tuomas junkkarilla vahvasti väkeä, enimmäkseen sotaan tottuneita sotilaita Saksanmaalta. Linnan muurilla ammui tiheässä tulikitoja, ja kellarit olivat ahdetut täyteen muonaa sekä ampumavaroja. Juuri vähä ennen piirittäjäin tuloa oli paljon näitä tarpeita ynnä myöskin lisäväkeä tuotu linnaan. Näin varustettuna eivät linnalaiset huolineetkaan istua muurien takana odottaen piirittäjien päällekarkauksia; he vähä väliä itse hätyyttelivät niiden leiriä. Muutamalla tämmöisellä retkellä saivat he useita Ruotsin herroja vangeiksensa. Silloin ilmaantui surkea näky kauhistuneitten piirittäjien silmien eteen. Muurin päälle pystytettiin hirsipuut, jotta ne näkyivät hyvin kauas, ja niihin hirtettiin äsken saadut vangit ynnä monta muuta vankia, joita linnassa oli ennestään. Näiden hirtettyjen parissa oli myös Niilo Arvinpojan oma veli.
Tämä oli vain alku niihin hirmutöihin, joita Tuomas junkkari harjoitti Turun linnan isäntänä. Tammikuussa 1522 lähetti Kristiern joka paikkaan päälliköilleen käskyn, että heidän tuli tappaa kaikki heidän hallussaan olevat Ruotsin ja Suomen miehet; ei pitänyt edes niitäkään säästettämän, jotka olivat uskollisia olleet. Kuningas näet alkoi jo voittoaan epäillä ja tahtoi vimmoissansa kuitenkin tehdä vielä niin paljo vahinkoa kuin mahdollista. Muutamat päälliköistä eivät tätä julmaa käskyä totelleet; Severi Norrby esim. ei sallinut tehdä väkivaltaa yhdellekään vangillensa. Mutta Tuomas junkkarissa oli juuri tämmöisen käskyn täyttäjä; heti sanan saatuansa hän ryhtyi verityöhön. Silloin sai moni ennen säästyneistä herroista laskea päänsä pölkylle. Se oli loppu Tönne Eerikinpoika Tottin, se Henrikki Steninpoika Renhufvudin, se myös Tuomas junkkarin oman uskollisen sihteerinkin, jonka ainoa rikos oli se, että hänet ruotsalainen äiti oli synnyttänyt. Monta muuta halvempisukuisista vietiin suoraa päätä hirsipuuhun; kaikki tuomiotta, tutkinnotta ja papin avuttakin surmattiin.
Epäilemättä olisi näin käynyt kaikkien muidenkin linnassa olevien Ruotsin ja Suomen miesten. Mutta erään herran sukkela kavaluus sai loput pelastetuksi. Tämä oli Eerikki Fleming, Suomen aatelissukua. Hän oli aina ollut kovasti vihaavinansa Kustaa Vaasan joukkoa, ja oli siten päässyt Tuomas junkkarin täyteen luottamukseen ja suosioon. Nyt pyysi hän saadakseen hyökätä piirittäjien leirin kimppuun. Sen Tuomas junkkari salli mielellään, sallipa myöskin, että hän itse saisi valita seuraajansa. Fleming kokosi nyt linnan väestä kaikki Ruotsin ja Suomen miehet ynnä niiden lisäksi muutamia tanskalaisia näön vuoksi. Sitten hän oli joukkoineen yöllä lähtevinänsä leiriä vastaan. Mutta salaa hän oli leiriin lähettänyt sanan Niilo Arvinpojalle. Kun sitten linnalaiset hiljaa hiipien olivat tulleet leiriä likelle, karattiin sieltä heitä vastaan. Samassa kääntyivät myös Flemingin omat miehet, ja vähäinen tanskalaisjoukko tapettiin yksin neuvoin.
Näin oli vaihtelevalla onnella taisteltu koko talvi; mutta kevään tullen painui voitto Tanskan puolelle. Niinpian kuin meri jälleen läikkyi laineina, purjehti Severi Norrby suuren laivaston ja sotajoukon kanssa Itämerelle. Ensin hän meni Tukholmaan viemään ruokaa ja muuta apua; sitten hän vei koko väkensä Turun linnan avuksi. Semmoista voimaa vastaan ei Niilo Arvinpojan joukko kestänyt. Toukokuun 22 p. vetäytyivät he Turusta Hämeenlinnaan päin. Lähtiessään vielä räjähyttivät ilmaan ruutikellarin, joka heillä oli pohjoispuolella Aurajokea. Tuosta syttyi kaupunki palamaan ja, mikä säästyikin, sen ryöstivät Norrbyn miehet kaikki tyyni.
Janakkalassa Niilo Arvinpoika jälleen pysähtyi, aikoen Hiitin sillan takana yrittää vastarintaa. Siellä hän odotti muutamia päiviä vihollisten tuloa, vaan ne eivät tohtineetkaan niin kauas ulota laivoistansa. Nyt pidettiin suuri sotaneuvottelu Hiitin leirissä ja päätettiin erota kahdelle haaralle. Koska ei kuitenkaan kyetty seisomaan Norrbyn voimia vastaan, niin piti Eerikki Flemingin ja Niilo Arvinpojan suurimman joukon kanssa mennä Ruotsiin Kustaa Vaasan luokse, ja Suomeen jäi vain pieni parvinen, jonka piti Niilo Grabben johdolla vastustaa tanskalaisia.
Ei piispa Kurjenkaan sopinut Suomessa enää pysyä. Kerran oli kuninkaallinen peto kyllä armahtanut häntä; mutta piispan viime tekojen perästä olisi viipyminen merkinnyt varmaa kuolemaa. Piispa pakeni sentähden maata myöten Raumalle, jossa hänellä oli laivansa. Sieltä hän purjehti sitten Ulvilan[7] kaupunkiin. Mutta kun sinnekin läheni Tanskan väkeä häntä tavoittelemaan, hän astui jälleen laivaan, aikoen hakea turvaa Ruotsissa, Kustaa Vaasan luona. Hänen kanssaan pakeni tuomiokirkon dekani Konrad ynnä useampia kanunkeja; paitsi näitä oli vielä laivassa paljon aatelisrouvia ja neitoja Suomesta. Toukok. 22 p. he olivat jo päässeet Ruotsin rannoille, Öregrundin kaupungin edustalle, ja riemuiten he kiittivät Jumalaa onnellisesta matkastaan. Mutta äkkiä nousi hirveä myrsky, joka särki laivan kallioon, niin että se upposi miehineen tavaroineen päivineen. Se oli loppu piispa Arvi Kurjen, viimeisen katolisen piispan Suomen maassa.
3. Tuomas junkkarin loppu.
Näin oli sota Suomessa päättynyt ja Tanskan valta jälleen vahvistettu. Severi Norrby sai voitostansa suuret palkinnot. Kesäkuussa antoi Kristiern hänelle Kuusiston linnan ynnä ne maat, jotka olivat kuuluneet piispa vainajalle. Ja syyskuussa sai hän vielä lisäksi Raaseporin ja Hämeenlinnan ynnä koko sen läänin, mikä Turun linnan alla oli vanhastansa ollut. Näistä lääneistään piti Norrbyn saada kaikki verot sekä sakot, vaan puolestaan oli hänen siitä pitäminen 400 ratsumiestä kuninkaan palvelusta varten.
Sillä välin oli Tuomas junkkarikin saanut ansaitun palkan hirmuteoistaan. Koska Ruotsin väki Suomesta oli lähtenyt ja jäljelle jääneestä vähäisestä joukosta ei näkynyt olevan pelkoa, oli Norrby käskenyt Tuomas junkkaria Tukholmaan apua viemään. Hänen piti koota ympäri Suomen niin paljon ruokavaroja, kuin vain irti läksi, ja viedä ne Tukholman linnaväelle. Tämän käskyn Tuomas hyvin toimitti ja läksi jo heinäkuussa matkalle. Hänellä oli suuri joukko lastilaivoja ja niiden suojana muutamia sota-aluksia.
Mutta Kustaa Vaasa oli saanut tiedon tanskalaisten tulosta ja pannut laivansa Tukholman saaristoon väijyksiin. Siinä he niemen takana piilivät muutamien peninkulmien päässä Tukholmasta, Furusundin tienoilla. Päällikkönä oli urhea ja taitava Eerikki Fleming. Tulipa sitten Tuomas junkkari laivoineen niille paikoille ja pitkältä muiden edellä riensi pieni jaala-alus. Sen piti edeltäkäsin tiedustella tietä ja vaaran huomattua palata siitä tietoa antamaan. Ruotsalaiset pysyivät aivan hiljaa piilossaan ja antoivat jaalan kulkea niemen taakse, niin ettei sitä pääjoukolle enää näkynyt; silloinpa he äkkipäätä karkasivat päälle. Ennenkuin jaalan väki oli kerinnyt vastarintaan ruveta tai edes jälkeentulevia veljiänsä varoittaa, oli jo laiva ruotsalaisten vallassa. Tanskalaiset vietiin nyt Ruotsin laivoihin, vaan jaalaan pani Fleming uljaimmat miehensä puettuina vangittujen vihollisten pukuihin. Sitten käännettiin jaalan kokka ympäri ja laskettiin täyttä vauhtia vihollista kohti.